Aavenorsuja ja vesipulaa

Luin, että Maputoon suunnitellaan viestintämuseota. Oli taas pakko hieraista silmiään tämän hämmentävän uutisen äärellä. Pääkaupunkiseutu kärsii akuutista vesipulasta, bensiiniäkään ei maassa aina saa ja suuri osa väestöstä elää koko ajan melko museaalisesti.

Itse viestintä tosin periaatteessa toimii, mistä on oltava iloinen - puoliso palasi juuri työmatkalta Etiopiasta, jossa pääsy nettiin ja Facebookiin on usein estetty. Täälläkin netti voi pätkiä, eikä se ole ihan halpa, mutta se on sallittu.

Vuoden alusta vettä on jaettu vain joka toinen päivä. Hotellit ja vauraimmat ihmiset voivat toki ostaa vettä yksityisiltä firmoilta, mutta siinäkin on rajansa. Monissa paikoissa, esimerkiksi kuntosalilla ja koulussa, on vesitilanteesta muistuttavia lappuja.

Tämä lappu oli amerikkalaisella koululla.

Vesipula on niin paha, että osa ihmisistä köyhemmillä alueilla pääkaupunkiseudun liepeillä joutuu turvautumaan ojien viemäriveteen. Itse olen antanut kuskin ja taloudenhoitajan ottaa meiltä pesuvettä tyhjiin vesikanistereihin.

Meillä kuitenkin on vettä tankeissa, sillä voimme varastoida sitä tankkiin aina kun sitä tulee, peseydymme nopeasti emmekä täytä uima-allasta. Säästeliäs pitää toki olla. Yhtenä viikonloppuna käytin lähinnä paperilautasia, kun tankki vaikutti niin tyhjältä. Käsin tiskaaminen kuluttaa aika paljon vettä etenkin kun (uusi) hana roiskuttaa vettä ympäriinsä.

Eikä siinä kaikki... Juuri luin, että yli miljoona ihmistä maan pohjoisosassa saa parhaillaankin ulkomaista ruoka-apua. Luulisi siis, että rahoille (mille rahoille?) olisi käyttöä muutenkin kuin hullussa viestintämuseohankkeessa. Edelleenkin suuri osa väestöstä elää ilman mahdollisuutta minkäänlaiseen viemäriin, saati kunnolliseen vedenjakeluun. Siinä on ihan tarpeeksi käytännön viestintä- tai ainakin viemärimuseota.

Vesipula on sikälikin absurdi, että kulunut sadekausi on Maputossa ollut varsin sateinen. Silti hanavettä ei ole! (Se liittyy vedenottopaikkoihin, jotka kärsivät siitä samasta kuivuudesta, joka muun muassa aiheuttaa akuutin ruokapulan.)

Ja onhan täällä jo museoita. Tässä muutamia kuvia Maputon luonnonhistorian museosta, joka on hyvinkin visiitin väärti. Siellä on esillä ainutlaatuinen kokoelma oikeita syntymättömiä norsulapsia. Hämmästyttävä kokoelma on 1900-luvun alusta.

Kymmenen kuukautta, kertoo lappu toisen vitriinin alla.

Suuri määrä norsuja pantiin päiviltä suunnitteilla olevien viljelysmaiden alta. Joku hankkeessa mukana ollut oivalsi ottaa syntymättömät pikkunorsut talteen tieteen iloksi. Ne päätyivät kokojärjestyksessä museon seinälle. Maanviljelyhanke jäi aikeeksi. Isot eläimet, ja nämä pienet, kuolivat turhaan.

Ikiunta uinuvissa hiljaisissa norsuissa on jotain murheellista.

Satavuotias museorakennus on kaunis, ja puutarhaa elävöittävät kuusi vuotta sitten kuolleen, täällä varsin tunnetun, poliittisesti aktiivisen Malangatana-nimisen taiteilijan hienot muraalit.

Näyttävät muraalit ovat tyypillistä Maputoa.

Museo on aavenorsuineenkin sympaattinen paikka. Siellä on kauhtuneiden pehmoeläinten pysyväiskonferenssi.

"Onkohan mun turkki nyt ihan hyvin?"

Nämä täytetyt eläimet tuovat mieleen Helsingin luonnonhistoriallisen museon, täällä vitriinien asukkaat vain ovat huonokuntoisempia ja pölyisempiä, vuosien myötä kärsineitä, ja viidakon lakeja havainnollistava näytteilleasettelu raadollisempi.

Puhveli käy leijonan kimppuun ja leijona seepran- museo esittelee viidakon lait.

Näyttely esittelee luonnollisesti eteläisen Afrikan omaa eläimistöä. Joillekin tämä voi olla ainoa mahdollisuus nähdä gepardien ja kirahvien kaltaisia eläimiä muulla tavoin kuin kuvissa ja ruudulla, ja pääsymaksu museoon onkin kohtuullinen, jotta se palvelisi mahdollisimman monia.

Safarimatkat Etelä-Afrikkaan kun ovat vauraiden hupia, eikä Mosambikin villieläinalueille oikein ole menemistä (sisällissota myös verotti eläinkantoja pahasti, kun viidakon asukkaita muun muassa tapettiin ruuaksi). Toisaalta taas maaseudulla ihmiset voivat kohdata oikeita krokotiileja vedenhaku- ja koulumatkoillaan, jos esimerkiksi jokia ylittävät sillat ovat rikki - kosketus villieläimiin saattaa olla liiankin läheinen ja vaarallinen. Aina välillä uutisissa mainitaan näistä kohtaamisista, jotka päättyvät yleensä ihmisen kannalta ikävästi.

Täytettyjen eläinten rinnalla museossa on modernit kosketusnäyttölaitteet, joista voi katsoa videoita ja lukea tietoa eläimistä. Laitteet myös toimivat, ainakin niinä parina kertana, kun olen niitä kokeillut.

Myhäileviä herroja luonnonhistorian museossa.

Museossa on myös kokoelma patsaita ja tarve-esineistöä, joista suuri osa näyttää aivan ajankohtaisilta - minusta ne eivät sanottavasti eroa niistä koristeista ja käyttötavaroista, joita myydään käsityöläistoreilla koko ajan. Ylläolevat veikkoset piristävät synkimmänkin päivän, vai mitä sanotte? Niiden myötä toivotan hyvää ystävänpäivää täältä Maputosta!

Terkuin Lotta