Norsujen yö: Autolla Victorian putouksille, osa 2

Botswana näytti tammikuisena maanantaiaamuna viivasuoralta moottoritieltä, jota pellot reunustivat ja jonka varrella ihmiset kävelivät askareisiinsa.

Katse erotti kylttejä ja niissä tutun tuntuisen nimen: JP Roos Vegetables. Meitä nauratti. Jokainen yhteiskuntatieteilijä kyllä tietää Suomessa alalla vaikuttavan JP Roosin. Sitä en tiennyt, että hänellä on kasviksia tuottava kaima eteläisessä Afrikassa, ja tällä vieläpä ilmeisen isot tilukset!

Emme kääntyneet tienristeyksessä vasemmalle pääkaupunki Gaboroneen, jossa sivumennen sanoen järjestetään Mma Ramotswe -kierroksia Alexander McCall Smithin suositun kirjasarjan mukaan, vaan pohjoiseen, kohti maan toiseksi suurinta kaupunkia Francistownia. On nöyrästi myönnettävä, että SE oli tällä reissulla aina mielessä - ruoka siis -,  ja olin laskeskellut, että siellä sopisi syödä lounasta.

Meillä oli paikkavinkkikin, Cresta-hotellin ravintola, ja se täytti odotukset kaikin puolin. Cresta on Botswanassa ja Zimbabwessa, ehkä muuallakin, toimiva kohtuuhintainen hotelliketju. Sillä näytti sesongin ulkopuolella olevan hyviä tarjoushintoja, tosin ei Victorian putouksilla, johon riittää aina tulijoita. Botswana on majoituksen kannalta maana sen verran hintava, että kannattaa vertailla hintoja.

Pysähdyimme pikaisesti Palapyen kaupunkiin tankkaamaan ja ostamaan vettä ja muuta evästä. Palapyen tilavassa Shopritessa ei yllättäen ollut lainkaan vettä, siistit vessat kylläkin ja tuulilasin putsaamiseen soveltuvia keittiörättejä. Vesipullot löytyivät kahvilasta. Palapyessä nostimme myös pankkiautomaatista paikallista valuuttaa, jolla on suomalaisittain hauska nimi. Botswanassa on aina pula-aika!

Elefantit juomapaikallaan Elephant Sands -majapaikassa; takana huoneita.

Francistown näytti samalta kuin niin monet Afrikan kaupungit: jotenkin hätäisesti kokoon kyhätyltä ja sekavalta. Kaupunkiarkkitehtuuri ei tunnu olevan Afrikan mantereen vahvimpia puolia. Upea luonto ja eläimet sen sijaan ovat, ja Botswana onkin pitänyt hyvin huolta aarteistaan. Botswanan safarit ovat maailmankuuluja.

Se, mikä siellä yllätti, oli eläinten määrä teillä, erityisesti elefanttien.

Olin Mosambikissa luullut, että norsut ovat suurin piirtein katoamassa Afrikan mantereelta. No, ne taitavat kaikki löytyä Botswanasta. Siellä on norsuja enemmän kuin yhdessäkään toisessa Afrikan maassa, arvioiden mukaan yli 200 000, tosin täsmällisiä lukuja on vaikea antaa. Joidenkin mielestä niitä on jo riesaksi asti.

Meidän safaritelttamme oli majoitusalueen reunamilla.

Botswanasta norsut eivät siis ole katoamassa ainakaan ihan vielä. Siihen on ainakin kaksi syytä, tähän asti onnistunut suojelu - salametsästyksestä rangaistaan tuntuvammin kuin esimerkiksi Mosambikissa - sekä naapurimaiden rauhattomammat olot, joiden myötä Botswanan norsukannat kasvoivat. Tosin salametsästys on ilmeisesti nyt kasvussa myös Botswanassa eli norsujen lepopäivät saattavat olla luetut. Norsunluun kysyntä on yhä kova ja salametsästäjät suuntaavat sinne, missä sitä on.

Täällä Mosambikissa salametsästys on valtava ongelma. Pohjoinen Niassan norsualue on kaksi kertaa Etelä-Afrikan Krugerin kokoinen. Jo koko vaikeuttaa alueen valvontaa, ja äärimmäinen köyhyys ymmärettävästi syöttää järjestäytyneelle rikollisuudelle yhteistyökumppaneita.

Mutta takaisin tien päälle! Francistownista porhalsimme tyytyväisinä eteenpäin. Olin varannut yösijan Nata-nimiseltä paikkakunnalta, 500 kilometrin päässä aamulla ylittämältämme raja-asemalta.

Elefanttityynyt safariteltassa.

Olin lähettänyt sähköpostia useampaan paikkaan, mutta osasta ei vastattu tai ne olivat täynnä. Käytän täällä Afrikassa hotellivarauksiin usein mieluummin suoraa sähköpostia kuin Bookingia. Päädyin Elephant Sandsiin siksi, että sieltä tuli nopeasti myöntävä vastaus.

Varmistin vielä ruokapolitiikan ja tein illallisvarauksen, olisimme nimittäin jälleen keskellä ei mitään. Nyt ei tarvitsisi kuin ehtiä perille ennen päivällisaikaa.

Ja mehän ehdimme, ja kirjaimellisesti elefanttien saattelemina. Krugerin safarimatkoilta toki jo tiesimme, että norsujen lomassa pitää ajella varovasti ja niitä kunnioittaen. Hyvä niin, sillä Elephant Sandsissa ihmiset ja eläimet ovat iloisesti sikin sokin.

Ai tästäkö pitäisi kävellä aamiaiselle?

Vastaanotto- ja ruokailualueen edessä on norsujen juomapaikka. Epäilemättä sijainti myös tarkoituksellisesti houkuttelee niitä juomaan yöpyjien iloksi. Enpä ollut ikinä aterioinut muutaman metrin päässä elefanteista. Nuorempaa poikaani se hiukan hermostutti, eikä hänestä ollut mukavaa istua selin eläimiin. Ymmärsin häntä.

 Elefantit tallustelivat juomaan ja pois omia teitään asumusten väleistä. Huoneet olivat kaikki erillisiä mökkösiä,ja meille oli varattu kiinteä safariteltta, jossa oli kaksi parisänkyä. Erikoinen yksityiskohta oli se, että huoneiden oviin ei ollut avaimia! Useimmilla oli toisaalta säilytystiloina myös omat autonsa. Telttojen lisäksi näkyi suomalaista saunaa muistuttavia puisia mökkejä.

Talot ja teltat oli aidattu kivillä.

Pidin kovasti safaritelttamme tunnelmasta. Pistorasioita siinä ei ollut, mutta yllättävän mukava kylpyhuone, jonka ikkunan ohi elefantti saattoi lampsia milloin tahansa.

Oma yhden yön pysäkkimme oli vastaanottoon nähden viimeisten joukossa. Kun kävelin aamiaiselle telttojen editse kulkevaa tietä pitkin, en ollut kaikkein rennoimmillani: edellisiltana olin nähnyt kiireisen norsun juoksevan vesipisteelle iltakokoukseen, ja sen tömistelyn tielle en olisi välittänyt joutua. Illalliselle menimme suosiolla autolla, pimeässä jättiläisillä on turhan suuri etulyöntiasema.

Vaikka Botswanan Kalaharin autiomaa ja Okavangon suola-aavikot ovat maailmankuuluja luontokohteita, meillä ei ollut tällä kertaa aikaa poiketa reitiltä niitä varten. Ne olisivat oman matkansa aihe. Me olimme tehneet joululoman alussa Maputon "lähikohteeseen" Krugeriin niin antoisan safarimatkan, että safarihimo sinänsä oli pitkäksi aikaa tyydytetty.

Mutta ei se määrä vaan laatu - ensimmäinen ja viimeinen yömme Botswanassa oli tässä kummallisessa, koruttomassa elefanttipaikassa ainakin ikimuistoinen. Seuraavana päivänä ajaisimme viimeisen etappimme menomatkalla ja saapuisimme putouksille.

Terkuin Lotta

Aavenorsuja ja vesipulaa

Luin, että Maputoon suunnitellaan viestintämuseota. Oli taas pakko hieraista silmiään tämän hämmentävän uutisen äärellä. Pääkaupunkiseutu kärsii akuutista vesipulasta, bensiiniäkään ei maassa aina saa ja suuri osa väestöstä elää koko ajan melko museaalisesti.

Itse viestintä tosin periaatteessa toimii, mistä on oltava iloinen - puoliso palasi juuri työmatkalta Etiopiasta, jossa pääsy nettiin ja Facebookiin on usein estetty. Täälläkin netti voi pätkiä, eikä se ole ihan halpa, mutta se on sallittu.

Vuoden alusta vettä on jaettu vain joka toinen päivä. Hotellit ja vauraimmat ihmiset voivat toki ostaa vettä yksityisiltä firmoilta, mutta siinäkin on rajansa. Monissa paikoissa, esimerkiksi kuntosalilla ja koulussa, on vesitilanteesta muistuttavia lappuja.

Tämä lappu oli amerikkalaisella koululla.

Vesipula on niin paha, että osa ihmisistä köyhemmillä alueilla pääkaupunkiseudun liepeillä joutuu turvautumaan ojien viemäriveteen. Itse olen antanut kuskin ja taloudenhoitajan ottaa meiltä pesuvettä tyhjiin vesikanistereihin.

Meillä kuitenkin on vettä tankeissa, sillä voimme varastoida sitä tankkiin aina kun sitä tulee, peseydymme nopeasti emmekä täytä uima-allasta. Säästeliäs pitää toki olla. Yhtenä viikonloppuna käytin lähinnä paperilautasia, kun tankki vaikutti niin tyhjältä. Käsin tiskaaminen kuluttaa aika paljon vettä etenkin kun (uusi) hana roiskuttaa vettä ympäriinsä.

Eikä siinä kaikki... Juuri luin, että yli miljoona ihmistä maan pohjoisosassa saa parhaillaankin ulkomaista ruoka-apua. Luulisi siis, että rahoille (mille rahoille?) olisi käyttöä muutenkin kuin hullussa viestintämuseohankkeessa. Edelleenkin suuri osa väestöstä elää ilman mahdollisuutta minkäänlaiseen viemäriin, saati kunnolliseen vedenjakeluun. Siinä on ihan tarpeeksi käytännön viestintä- tai ainakin viemärimuseota.

Vesipula on sikälikin absurdi, että kulunut sadekausi on Maputossa ollut varsin sateinen. Silti hanavettä ei ole! (Se liittyy vedenottopaikkoihin, jotka kärsivät siitä samasta kuivuudesta, joka muun muassa aiheuttaa akuutin ruokapulan.)

Ja onhan täällä jo museoita. Tässä muutamia kuvia Maputon luonnonhistorian museosta, joka on hyvinkin visiitin väärti. Siellä on esillä ainutlaatuinen kokoelma oikeita syntymättömiä norsulapsia. Hämmästyttävä kokoelma on 1900-luvun alusta.

Kymmenen kuukautta, kertoo lappu toisen vitriinin alla.

Suuri määrä norsuja pantiin päiviltä suunnitteilla olevien viljelysmaiden alta. Joku hankkeessa mukana ollut oivalsi ottaa syntymättömät pikkunorsut talteen tieteen iloksi. Ne päätyivät kokojärjestyksessä museon seinälle. Maanviljelyhanke jäi aikeeksi. Isot eläimet, ja nämä pienet, kuolivat turhaan.

Ikiunta uinuvissa hiljaisissa norsuissa on jotain murheellista.

Satavuotias museorakennus on kaunis, ja puutarhaa elävöittävät kuusi vuotta sitten kuolleen, täällä varsin tunnetun, poliittisesti aktiivisen Malangatana-nimisen taiteilijan hienot muraalit.

Näyttävät muraalit ovat tyypillistä Maputoa.

Museo on aavenorsuineenkin sympaattinen paikka. Siellä on kauhtuneiden pehmoeläinten pysyväiskonferenssi.

"Onkohan mun turkki nyt ihan hyvin?"

Nämä täytetyt eläimet tuovat mieleen Helsingin luonnonhistoriallisen museon, täällä vitriinien asukkaat vain ovat huonokuntoisempia ja pölyisempiä, vuosien myötä kärsineitä, ja viidakon lakeja havainnollistava näytteilleasettelu raadollisempi.

Puhveli käy leijonan kimppuun ja leijona seepran- museo esittelee viidakon lait.

Näyttely esittelee luonnollisesti eteläisen Afrikan omaa eläimistöä. Joillekin tämä voi olla ainoa mahdollisuus nähdä gepardien ja kirahvien kaltaisia eläimiä muulla tavoin kuin kuvissa ja ruudulla, ja pääsymaksu museoon onkin kohtuullinen, jotta se palvelisi mahdollisimman monia.

Safarimatkat Etelä-Afrikkaan kun ovat vauraiden hupia, eikä Mosambikin villieläinalueille oikein ole menemistä (sisällissota myös verotti eläinkantoja pahasti, kun viidakon asukkaita muun muassa tapettiin ruuaksi). Toisaalta taas maaseudulla ihmiset voivat kohdata oikeita krokotiileja vedenhaku- ja koulumatkoillaan, jos esimerkiksi jokia ylittävät sillat ovat rikki - kosketus villieläimiin saattaa olla liiankin läheinen ja vaarallinen. Aina välillä uutisissa mainitaan näistä kohtaamisista, jotka päättyvät yleensä ihmisen kannalta ikävästi.

Täytettyjen eläinten rinnalla museossa on modernit kosketusnäyttölaitteet, joista voi katsoa videoita ja lukea tietoa eläimistä. Laitteet myös toimivat, ainakin niinä parina kertana, kun olen niitä kokeillut.

Myhäileviä herroja luonnonhistorian museossa.

Museossa on myös kokoelma patsaita ja tarve-esineistöä, joista suuri osa näyttää aivan ajankohtaisilta - minusta ne eivät sanottavasti eroa niistä koristeista ja käyttötavaroista, joita myydään käsityöläistoreilla koko ajan. Ylläolevat veikkoset piristävät synkimmänkin päivän, vai mitä sanotte? Niiden myötä toivotan hyvää ystävänpäivää täältä Maputosta!

Terkuin Lotta