Toipilasaikaa

Pahoittelen, että edellisestä blogipostauksesta on jo muutama viikko.

Elämä tuli bloginpidon tielle - puoliso kaatui jalkapallo-ottelussa ja mursi solisluunsa, mikä heilautti arkipäivän hetkeksi uusille raiteille.

Bloggauspaussin jälkeen tuntuu aina vähän tältä!

Kyseessä ei ollut mikä tahansa futismatsi, vaan ottelu Mosambikin hallituksen ja diplomaattikunnan välillä. Luulen, että tällainen peli käytiin ensimmäistä kertaa, en muista vastaavaa ainakaan viime vuodelta.

Itse Mosambikin presidentti Nyusi kirmaili energisesti kentällä hoveineen, ja aiheutti varmasti omituisia koreografioita ympärillään, kun monet tietoisesti varoivat haastamasta presidenttiä. Hallitus vei luonnollisesti voiton kotiin luvuin 3-2, ja seuraavalla viikolla paikallisessa sanomalehti Savannassa oli sarkastiseen sävyyn kirjoitettu, diplomaattien kustannuksella leikkiä laskeva juttu, jonka kuvassa joku ministereistä näyttää kiskovan EU-suurlähettilästä pystyyn.

Luulen, ettei reippaan oloisen EU-lähettiläsparan kunnossa ollut moittimista - kaikki otteluun vapaaehtoisesti osallistuneet diplomaatit olivat innolla mukana -, kuva vain oli ovelasti valittu ja kuvateksti tarkoitushakuinen.

Tämä oli SE futisottelu, vaikka kuva ei paljoa kerrokaan.

No, reilu viikko epäonnisen ottelun jälkeen meidän huushollissamme selvisi, että hyvää hoitoa eli sellaista, joka tehoaa pitkällä tähtäimellä, sai vain maan rajojen ulkopuolelta Etelä-Afrikasta. Siihen mennessä olimme ehtineet lähinnä sählätä ja odotella epätietoisina.

Kehitysmaassa ei kannata hirveästi teloa itseään, se on selvä. Yksityissairaaloidenkin resurssit kun ovat rajalliset.

Mutta meillä on sentään mahdollisuus hakea parempaa hoitoa automatkan päästä tarvittaessa toisin kuin tavallisten mosambikilaisten enemmistöllä. Eikä tässä ollut kyse akuutista hengenvaarasta, pikemminkin vain tosi kiusallisesta riesasta - joten kaikki hyvin.

Perillä eteläafrikkalaisella klinikalla luottokortti lakkasi toimimasta melko pian, kun maksujen yläraja tuli vastaan. Samoin lakkasi hoitoprosessi. Mitään ei tapahtunut ennen kuin klinikka oli todennut jokaisen maksun kuitatuksi (operaation jokainen osa-alue, lääkkeitä myöten, piti pulittaa erikseen). Maksut piti lopulta hoitaa maputolaisesta pankista käsin ja faksata kuitit.

Tässä vaiheessa potilaalla taisi olla jo kova ikävä keskitettyjä eurooppalaisia terveydenhoitojärjestelmiä.

Tosin en tiedä, miten lempeästi meidänkään systeemimme kohtelisivat ulkomaalaista potilasta, joka kaasuttelee klinikalle naapurimaasta ja vakuuttaa kassalla, että erittäin kaukaisen, liki tuntemattoman "XX-maan lähetystö (ei edes samassa maassa, vaan siellä rajan toisella puolella!) kyllä lopulta vastaa tästä, olkaa huoleti". Joka tapauksessa potilas taisi kaivata tilannetta, jossa joka lääkärireissuun ei tarvita passia, viisumia, hotellihuonetta, kuskia ja setelitukkoa.

Täällä korostuu silti selkeämmin se, että raha ratkaisee aivan kaikessa. Raha ratkaisee sen, millaiseen terveydenhuoltoon, millaiseen ruokaan ja millaiseen koulutukseen sinulla on varaa.

Mitäpä tavallisille maputolaisille kuuluu? Muutamia köyhiä alueita on pitkästä aikaa koetellut koleraepidemia. Se liittyy kuukausia jatkuneeseen vesipulaan.

Säiliöauto toi tankkeihin puhdasta luksusta.

Kun puhdasta vettä ei ole, osa kaupunkilaisista käyttää viemärivettä (tai muuta likaista vettä). Pidä siinä sitten basillit loitolla. Sääkään ei ole suosiollinen. Tämä sadekausi on ollut erittäin sateinen, ja köyhien alueiden hiekkaisille, kuoppaisille teille muodostuu valtavia lätäköitä.

Niissä on pöpöjen hyvä muhia.

Omakin kodinhoitajani Ana totesi pari viikkoa sitten, että nyt pitää pestä käsiä huolella koleran takia! Mieleni teki huudahtaa, että kun kaupunkilaisilla olisikin sitä vettä, millä pestä! Eihän missään hygieniaohjeissa kansalle ole järkeä, jos peseytymisen perusedellytykset eivät toimi.

Meillä on vettä, ja me voimme sitä muutenkin tilata, yksityisestä firmasta säiliöautolla suoraan ovelle, jos tulee hätä käteen - teimme niin muutama viikko sitten, kun 'hallituksen' vesi loppui kokonaan. Vettähän jaetaan vain joka toinen päivä, ja sitä kannattaa käyttää säästeliäästi koko ajan.

Säiliöautoa piti odotella muutama päivä, sillä vesifirmoilla on nyt kiire (mistähän ne muuten hakevat vetensä?), mutta kanisterien ja kosteuspyyhkeiden kanssa sählääminen meni vanhasta tottumuksesta. Asia ei oikeastaan hirveästi haitannut, kun tiesi, että vettä on tulossa ja kanisterisuihkumetodi on jo tuttu. Hankalinta on lähinnä se, ettei vessaakaaan voi vetää ilman vettä.

Siihen puuhaan sitä muuten hupenee yllättävän paljon.

Niin tervetullut kuin säiliöauto olikin - sen näkeminen omalla pihalla tuntui samalta kuin jos saisi oikein janoisena eteensä lasillisen raikasta, jääkylmää vettä -, siitä tuli myös huono omatunto, kun ajattelin niitä monia, joiden kotiovelle vesikuljetus ei koskaan tule.

Monet (usein naiset ja tytöt) hakevat vedet kanisterissa matkojen päästä jopa täällä pääkaupungissa, ja keikuttavat raskaat kanisterit pään päällä kotiin.

Vesipoika kiipesi näppärästi tankin päälle.

Maputoon rakennetaan tälläkin hetkellä loistoasuntoja. Ajettuani taas yhden rakenteilla olevan luksustalon ohi luin kohta kotona uutista koleraepidemiasta.

Artikkelissa todettiin, että tavallisten ihmisten köyhillä asuinalueilla on niukasti viemärivessoja ja -lavuaareja, ja näiden yhteisten tilojen puhtaanapito on työlästä.

Uusiin loistoasuntoihin kyllä osataan rakentaa vessat ja lavuaarit, kansainvälisen tavan mukaan useimmiten yksi kylpyhuone jokaista huonetta kohti. Toisilla on kylppäreitä kohtuuttomasti, toisilla ei käytännössä lainkaan.

Jos jokainen rakennuttaja velvoitettaisiin rakentamaan - vastineeksi rakennusoikeudesta - edes yksi yhteinen kylpyhuone lisää köyhempien kotikonnuille, käsienpesu ja tautien torjunta olisi helpompaa. Toki silloinkin tarvitaan sitä vettä, mutta rakenteet olisivat edes hiukan paremmat, ja vesipuahan ei voi jatkua tällaisena loputtomiin (toivottavasti!).

Onkohan tällainen visio millään lailla realistinen? Onkohan tällaista jo tehty?

Terkuin Lotta