perjantai 2. marraskuuta 2018

Expat-lasten uusi normaali



Kun kansainvälisestä koulusta tulee normaali käytäntö



- Eikö me tosiaan voida jäädä tänne vielä? Saisin kouluni loppuun, vanhempi poika kysäisi. Hän on toiseksi viimeisellä luokalla, 11:nnellä.

- Onko siis niin, että me ei voida olla täällä viidettä vuotta? tiedusteli toinen. Eikä mitenkään siihen sävyyn, että onneksi ei voida.

Tähän on tultu, ajattelin. Samppanjakuplat tanssivat silmissäni, vai kyyneliäkö ne olivat? Tähän on tultu! Kansainvälisestä koulusta Afrikassa on tullut heille uusi normaali.

Mielellään he toki kotimaahansa palaavat. Mutta jokainen, joka on lähtenyt, irrottanut lapset kotimaasta, tutusta koulusta ja yhteisöstä, tietää, mitä tarkoitan. Minä olen tehnyt sen useammin kuin kerran, ja lähtö Saksasta, johon pojat todella kotiutuivat, oli totinen hetki.

Näissä hommissa ei jaella palkintoja, ja vanhemmat mokaavat aina jossain. Perheen raahaaminen ulkomaille tarjoaa siihen monia mahdollisuuksia! Mutta ainakaan Afrikka ei jää poikien mieleen jaksona, jossa ei ole muuta hyvää kuin se, että se päättyy.

Se tuntuu palkinnolta.


International Day alkamassa - kaikki koulun kansallisuudet edustettuina lippurivistöissä.

Nyt nuorimmainenkin on kotiutunut taloon, joka ei ole savimaja, niin kuin hän ennen Afrikkaan lähtöä pelkäsi, ja viihtyy tiiviissä kansainvälisessä kaveripiirissään. Kiertolaisia monet, tarinoita täynnä. Mutta mikä parasta, molemmilla pojilla on myös mosambikilaisia ystäviä! Millainen rikkaus.

Expat-nuorten elämä Afrikassa on monella tavalla erilaista kuin Euroopassa. Ajanvietettä pitää viikonloppuisin joskus vähän keksiä. Kaduilla ja kaupoissa ei hengailla, jokaiseen menoon tarvitaan kyyti ja kotitöiden harjoittelu jää häpeällisen vähälle. En voi oikein jyristä, että viekää roskapussi samalla kun menette koulubussille, sillä en vie sitä itsekään. Hyvä, jos muistavat viedä astiat ja päivittäiset lounasboksit keittiöön.

Paljon on myös samaa ja hyvää. Koulu on koko perheen yhteisö - jokaisen panos on tervetullut. Lapsuus tietyllä tavalla jatkuu pidempään, mikä ei välttämättä ole huonoa. 18-vuotispäivän jälkeenkin on monta vuotta aikaa elää aikuisuutta! Tylsät läksyt, kaverit, pelit ja harrastukset, jotka täällä tulevat osana koulupäivää, ne nyt ovat samat kaikkialla.

Suomen lipunkantajia!


Helpotukseeni sisältyy haikeus siitä, että poikien on ensi vuonna hyvästeltävä tämä uusi normaalinsa ja sopeuduttava taas uuteen, vaikka kotimaahan mennäänkin. Se on taas oma esteratansa.

Ja totta on, että ajoituksemme on kehno ja 17-vuotiaan kysymys omassa viitekehyksessään ymmärrettävä. Koulun vaihto stressaa aina, teki sen kotikaupungissa tai mannerten välillä! Erityisen turhauttavaa se on, kun loppusuora häämöttää kuten meillä ja kaikki menee hyvin. Lukiolainen tarvitsisi työrauhan ja mahdollisuuden pullahtaa putkesta ulos samassa paikassa, jossa siihen sukelsi.

Kanadalaisen paidassa luki Koivu!

Koulusuunnittelu on olennainen osa työn perässä maasta toiseen muuttavien perheiden elämää siinä vaiheessa, kun lapset alkavat olla isoja. Ihan pienillä akateeminen menestys ei vielä määritä aikuisuutta, ja joka tapauksessa on armonaikaa korjata niitä kouluvuosia, joina kaikki ei mennyt kuin Strömsössä. Kouluhan tulee todennäköisesti vaihtumaan, useammankin kerran.

Mutta lukiomenestys ja jatko-opinnot ovat osa samaa pakettia, valmistautumista tulevaisuuteen. Poikienkin koulussa eri yliopistot, lähinnä amerikkalaiset, mainostavat itseään.

Työsopimuksia punnitaan ja muuttolaatikoita pakataan ja puretaan sen mukaan, millaisen koulun kohdemaa tarjoaa ja ehtiikö sen käydä loppuun. Siellä, missä näiden luokkatasojen vanhemmat kokoontuvat, puheenaihe on tämä. Osa perheistähän ratkaisee asian lähettämällä lukiolaisen sisäoppilaitokseen kotimaahan tai muualle, kuten kirjoitin blogissani jo pari vuotta sitten.

Tätäkin ratkaisua olen täällä ollessani oppinut ymmärtämään. Kyse ei ole sydämettömistä vanhemmista. Kaikilla ei ole samaa julkisen koulutuksen ylellisyyttä kuin meillä. Ja jollain rahalla se koulu pitää voida maksaakin.

Eurooppa-pöytä on aina suhteettoman pieni! Korvapuustit ja karjalanpiirakat edustivat Suomea. Tällä kerralla unohdin kokonaan pienet koristeliput.  Taustalla mm. vohveleita Hollannista. Ruoka on olennainen osa International Dayn ohjelmaa ja juhlasali täyttyy eri maanosien antimista.


Kaikkein paras Afrikan anti on meille ollut se, että pojille on tämän jälkeen ihan sama, mistä maasta toinen tulee ja minkä värinen hän on. Perheemme ei toki koskaan ole ollut rasistinen, mutta puhun nyt siitä, miten katsomisen tapa muuttuu.


Kaverit akselilla Suomi, Etelä-Afrikka, Peru/Guatemala.


Sellainen asia kuin ihonväri ei ole se komponentti, jonka katse ensimmäisten  joukossa rekisteröi, sillä se ei ole olennainen, saati piirre, joka jotenkin hallitsisi muita ominaisuuksia. Kaikki nyt ovat jonkun värisiä ja sävyjä on lukematon määrä.

Ei juhlaa ilman musiikkia ja rytmikästä rummutusta. Timbila (vas.) on mosambikilainen soitin.

Katse rekisteröi nykyisin jotain muuta - silmät, jotka katsovat omiisi, äänen joka vastaa tervehdykseesi, hymyn, ihmisen persoonan. Katse liukuu värin yli, sillä se on arkinen asia. Tämä muutos on tapahtunut myös minussa. Embrace humanity, jylisi koulun rehtori ylevästi kansainvälisen päivän puheessaan, ja vaikka amerikkalaiset todella osaavat liikuttavan puheenpidon - sehän opetetaan jo koulussa -, täytyy myöntää, että Saschan sanoissa oli tolkkua!

On keskityttävä siihen mikä meitä yhdistää. Ei siihen, mikä erottaa.

Vaikka pojat eivät mitään muuta muistaisi, tämän he ovat täällä oppineet.

Terkuin Lotta





8 kommenttia:

  1. Niinpä! <3 Tässä kiertolaiselämässä on paljon vaikeaa ja huonoakin, mutta paljon myös hyvää. On hienoa, että lapsista kasvaa ihmisiä joille kansalaisuus, ihonväri tai esimerkiksi uskonto eivät ole merkittäviä asioita eikä erilaisuus ole erottava tekijä vaan ihan vain keskustelun alku. Minullekin tämän elämäntavan yksi parhaita puolia on myös se, että lapsuus saa rauhassa jatkua vähän pitempään. Lapsuus on lyhyt, aikuisuus pitkä!

    Sudanin vuodet ovat olleet monessa mielessä vaativia ja minuakin ilahduttaa, että lapset toivovat kuitenkin ennen kaikkea lisää vuosia näissä tutuksi tulleissa kuvioissa. Ja toisaalta tämä kaikki on valmistanut myös siihen, että ennen pitkää edessä on taas uusi vaihe seikkailua jossakin muualla. Ystävien lähdöt ovat kova paikka meille kaikille mutta tavallaan pitävät osaltaan yllä tietoutta siitä, että ennen pitkää me olemme ne jotka teemme lähtöä.

    Meillä lapsilla on siinä mielessä hankalat ikäerot, että saa nähdä kuinka hyvin he onnistuvat kunkin kouluvaiheen saattamaan päätökseen yhdessä ja samassa paikassa... Ensi kesänä olisi siitä hyvä lähdön paikka, että nuorimmainen siirtyy ensi syksynä esikoulusta ensimmäiselle luokalle ja esikoinen puolestaan yläkoulun ensimmäiselle. Mutta toisaalta tässä vaiheessa ei ole vielä niin kovin hankalaa vaikka muutto tulisi huonompaankin saumaan. Lukiovaihe on varmasti kokonaan toinen juttu ja voin kuvitella, että teidän lukiolaista harmittaa joutua viime hetkellä sopeutumaan taas uuteen. Toisaalta muutoksiin tottuneena se varmasti häneltä onnistuu!

    VastaaPoista
  2. Tätä blogia lukiessa tuli hyvä, lämmin mieli. Maailman muuttuessa yhä globaalisemmaksi, juri tämä - jo lapsena kehittyneet sivistyneet asenteet - on niin tärkeää.

    VastaaPoista
  3. Joo, mutta paluu suomalaiseen kouluun mietityttää - edellisen kokemukseni pohjalta, kun tokaluokkalainen sanoi, että tylsintä on välkällä, kun on yksin. ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen uskon ja se mietityttää minuakin etenkin kun täällä on oppinut niin eri 'tavoille'.

      Poista
  4. Se on kyllä taivaan tosi, että tämä ulkomaille muutto on tarjonnut oikein hurjan määrän tilaisuuksia mokailla! Siis kasvatusrintamalla. Riittää niitä toki muutenkin. Ihanaa,että lapset ovat kuitenkin asettuneet – vaikka siinä on aina se uudelleenlähdön haikeus samassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjinta toki olisi, jos voisivat täällä huonosti, ja jäisi ikäviä muistoja. Olen järkeillyt, että eikö bileistä kannata aina lähteä mieluummin silloin kun niissä on vielä hauskaa?

      Poista
  5. Tosi hyvä kolumni, tuo on varmasti murrosikäisille pojille vaikeaa. Mutta toisaalta ovat eläneet koko ajan kanssanne noin, kyllä tuo kantaa tulevaisuuteen, tekevät sen kanssa sitten mitä tekevät.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!