maanantai 18. joulukuuta 2017

Joulu on yhdessäoloa - pientä Suomi-ikävää


Maputon upeat akaasiat ovat kukkineet jo tovin. En saa silmiäni irti näistä hehkuvan punaisista puista, jotka tuovat tropiikin kaduille jouluista väriä.

Jotkut kutsuvatkin näitä puita joulupuiksi värin ja kukkimisajankohdan takia. Sopii minulle! 
Akaasia kukassa Avenida do Zimbabwella lähellä meitä.

Alempana olevassa kuvassa on muistuma muutaman viikon takaisesta koulun futislauantaista; meidän maalivahtimmekin sai loimuavan akaasian kehyksekseen.




Futista akaasian edustalla.


Maputon perinteinen kutsumanimi on "akaasioiden kaupunki", cidade das acácias, mutta eräs maputolaisnainen valitteli juuri viime viikolla, että akaasioiden määrä on takavuosista kovasti vähentynyt.

Saimme tänne kahdeksi viikoksi odotetut jouluvieraat, tyttären ja hänen poikaystävänsä. Se on ihanaa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että usean ulkomailla vietetyn joulun jälkeen kaipaan Suomen joulua.

En ehkä mitään yksittäistä elementtiä, mutta kokonaistunnelmaa, jouluhyörinää ja kaikkia muita siellä olevia rakkaita ihmisiä. Joulu on yhdessäoloa.

Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka minulla täällä on, mutta tiedän, että samaan aikaan isovanhemmat kaipaavat lapsenlapsiaan Suomessa ja ehkä meitäkin.

Tuttuja tuntemuksia kaiketi muillekin ulkosuomalaisille.

Olet aina poissa jonkun luota, ja lastenkin tuntema ikävä tuntuu pienenä piikkinä. Tähän vuodenaikaan syyllisyys ja oma kaiho korostuvat ja käyvät paritanssia sydämessä.

Entä miltä mahtaa tuntua esimerkiksi niistä ympäri maailmaa työskentelevistä filippiiniläisistä ja muista vierastyöläisistä, jotka näkevät omia lapsiaan, vanhempiaan ja muita rakkaitaan vielä paljon vähemmän kuin minä? 

Muistan Brysselistä kodinhoitajamme, joka näki lapsiaan kerran kahdessa vuodessa. Jotkut eivät senkään vertaa. Minusta kaksi viikkoa jouluna ja muutama kesällä tuntuu vähältä.

Eilen lentokentällä näin muutamankin tutun expat-kasvon, kuka aikuista poikaa, kuka tytärtä ja vävyä vastassa. Tavallaan lohdullista taas havaita, miten loputtomasti meitä kaipuun kumppanikseen tunnustaneita on.

Kurjinta tietysti on, jos ei kaipaa ketään eikä ole kaipauksen kohteenakaan, mutta siitä ei ehkä itse kärsi.

Toki aikaa Suomi-joulun ja siellä olevien ihmisten miettimiseen on myös enemmän nyt, kun koulu on loppunut. Pojille loma tuli tarpeeseen, sillä kulunut lukukausi on ollut etenkin nuoremmalle rankka kansainvälisen IB-koulun näyttäessä vaativampia puoliaan.

Kävinkin joulukuun alussa suorastaan middle school counsellorin luona keskustelemassa kotiläksyjen määrästä. Koululaisten päiväthän ovat usein pidempiä kuin perheen virkamiehellä: koulu alkaa 7.30, joten herätys on kuudelta, ja jos koulun jälkeen on aktiviteetteja, kotiinpaluu on pimeän laskiessa kuudelta! Sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa läksyt.

En tiedä, oliko ystäväni Ellien ja minun käynnistä mitään hyötyä, mutta välitimme eteenpäin kysymyksen siitä, voisivatko opettajat koordinoida keskenään esimerkiksi isojen kotitehtävien antamisia niin ettei samalle viikolle kasautuisi useita.

Moni poikien koulukaveri näyttää lähteneen tai tekevän lähtöä kotimaihinsa - Elliekin pakkasi laukkunsa -, mutta pieni suomalaispoppoo pysyy täällä ja kokoontuu aattona meille joulunviettoon.

Kun kaikki ovat kaukana kotoa, on hyvä varmistaa, ettei kenenkään tarvitse jäädä aattona yksin, ellei halua. Piskuinen "siirtokuntamme" koostuu aivan mahtavista tyypeistä, joiden kanssa ikävä unohtuu, sillä ihmiset haluavat tukea toisiaan.

Kun kävin viime viikolla kaksilla läksiäiskahveilla joululomalle lähtevien Maputon expat-naisten (ja yhden miehen) kanssa, ajattelin, että olen hyvin kiitollinen kaikista näistä tänne eri maailman kolkista päätyneistä ihmisistä, jotka Maputo on tielleni kuljettanut.

Emme olisi muuten koskaan saaneet kohdata, ja me kaikki jätämme jälkemme toistemme elämiin.

Muistatteko, kun kirjoitin expat-puolison yksinäisyydestä? Se tarina näyttää saaneen valoisan jälkikirjoituksen.


Kävi nimittäin niin, että blogipostauksen  jälkeen ihmiset - nekin, jotka eivät ole mitenkään voineet blogiani lukea eli kyse ei ole vain siitä! - ovat lähestyneet minua enemmän ja sydämellisemmin kuin koskaan ennen. 

Ihan kuin tunteeni olisi vain odottanut sitä, että se läpivalaistaan. Möröt viihtyvät pimeässä.

Postauksesta alkoi tapahtumaketju, jonka myötä olen kohdannut välittämistä ja lämpöä ja todennut myös, että on oma taitonsa arvostaa niitä ja ottaa ne vastaan kääntämättä niille selkäänsä epäkiitollisella "ei tämä kannata kun emme kuitenkaan ole täällä kuin tilapäisesti"-asenteella.

Jospa selitys onkin siinä - ympäristö ei ehkä ole toiminut toisin, mutta minä olen kuunnellut aiempaa avoimemmin, jokaisesta yhteydenotosta iloiten ja pohtien, millaisia tarpeita niiden taakse ehkä kätkeytyy. 

Tuttavuushan on paikkasidonnaista eli täältä lähdettyämme emme todennäköisesti suurimman osan kanssa enää koskaan tapaa lukuunottamatta  niitä, joilla on jokin side Suomeen.

Mutta se ei ole syy välttää aitoa kohtaamista nyt. Ja kuka tietää, milloin vielä kohtaa? Olen Maputossa todistanut tilanteita, joissa vuosia sitten samassa maassa asuneet ihmiset ilokseen tapaavat Mosambikissa. 

Eihän kukaan meistä voi elää kuin tässä hetkessä, ja olen niin iloinen siitä, että nämä kansainväliset "kollegat" ovat täällä jakamassa näitä hetkiä nyt. Ympärilläni on henkisesti ja kulttuurisesti rikas yhteisö, jonka jäsenet ymmärtävät tämän elämäntavan haasteita. Meistä jokainen voi tehdä toisen päivän paremmaksi, jos haluaa.

Terkuin Lotta


8 kommenttia:

  1. Ghanassa noita puita kutsutaan pääsiäispuiksi koska ne kukkii niihin aikoihin. Jeesuksen verta kuulemma. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, siellä pääsiäis-, täällä joulupuut kukinta-ajan mukaan. Ne ovat aivan upeita, parasta olisi kun olisivat koko ajan kukassa :-) Maputon kaupunkikadut voivat olla melkoisen harmaita, punaiset puut tuovat kaduille tällä hetkellä kaivattua väriä ja loisteliaisuutta.

      Poista
  2. Voi juuri tätä se on, voi kuinka kauniisti ilmaistu: "Meitä kaipuun kumppaniksemme tunnustaneita on loputtomasti." Täällä ilmoittautuu yksi. Nyt kun olen useamman kuukauden Suomessa, huomaa vielä selvemmin kuinka täällä on ikävä Turkkiin ja Turkissa tänne... Kiitollinen olen silti siitä, että kaipaan ja minua kaivataan, vaikka se kipeää onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin ajattelen, että tylsin vaihtoehto olisi kuitenkin se, että olisi täysin yksin. Sen voimin jaksaa!

      Poista
  3. Jaksan aina hämmästellä sitä kuinka olen erinäisissä maailmankolkissa kohdannut ihmisiä jotka eivät olisi koskaan osuneet kohdalle ilman jos jonkinlaisia yhteensattumia. Ja nyt he ovat oman elämäni tärkeitä ihmisiä. Meidän perheemme pitää yhtä useampien maailmalla kohtaamiemme ystävien kanssa ja tapailemme milloin missäkin. Suunnitteluahan se vaatii ja vaivaa ja toki rahaakin, mutta itse en pystyisi elämään tätä kiertolaiselämää muuten. Tuntuu ensiarvoisen tärkeältä pitää yhteyttä maailman äärestä toiseen niiden ihmisten kanssa joihin on syntynyt merkittävä yhteys.

    Me lähdimme tällä kertaa jouluksi omalle lomalle, ihan vain perheen kesken Australiaan. Tämä loma on ollut suunnitelmissa jo pitkään, Australia on miehelle ja minulle tärkeä paikka jonka halusimme esitellä myös lapsille. Vähän toki kirpaisee, ettei olla joululomalla isovanhempien luona Suomessa, mutta toisaalta kävimme siellä siksi juuri kääntymässä loka-marraskuussa.

    Oikein hyviä lomapäiviä teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti kiertolaiselämää ei voisi kunnolla elää, ellei panostaisi yhteydenpitoon niiden ihmisten kanssa, joista on tullut eri vaiheissa tärkeitä, se on totta! Oma loma kuulostaa oikein mukavalta - nauttikaa siitä ja ladatkaa akut kunnolla.

      Poista
  4. Nuo punakukkaiset puut ovatkin niin upeita,täällä kukkivat kesän alussa, kevään lopussa. Joulun aikaan ikävä Suomeen varmaankin korostuu. Oikein hyvää joulun aikaa teille:)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!