Hei, mamma eli kuinka puhutella naista

Kun olin asunut Maputossa pari kuukautta ja kävelin jalkakäytävällä kohti kotia, kadullakulkija koetti kiinnittää huomioni huutelemalla "hei anteeksi, äiti" eli "olá, desculpa, mãe". Vuokraisäntämme vaimo kaasutteli ohitseni Mersullaan ja halusi poimia minut kyytiin. Hän se pyysi toista jalankulkijaa vinkkaamaan minulle.

Mutta en vielä tunnistanut tätä peruspuhuttelua enkä vuokraisännän vaimon autoa, joten kesti hiukan ennen kuin asia meni jakeluun.

Ravintola Dhow´n kissa ei liity tekstiin mitenkään, mutta olen kyllä toisen kissan mãe.

"Äiti" on kypsempään ikään ennättäneille naisille varattu kohtelias puhuttelumuoto, vähän kuin ranskan madame tai englannin ma´am. Ei tietenkään tarvitse olla oikeasti äiti tullakseen puhutelluksi näin samoin kuin madamekaan ei puhutteluna edellytä erityistä siviilisäätyä.

Äidissä on minusta kuitenkin kohteliaisuudesta huolimatta astetta tuttavallisempi, välittömämpi sävy. Äiti-sanan kanssa puhuja ja puhuteltava ovat ikään kuin samalla viivalla.

Viime vuonna meillä pari kuukautta viettänyttä sisarentytärtäni tuo "hei, mamma"-huutelu nauratti joka kerta, ja kyllähän se kieltämättä kuulostaakin hauskalta.

23-vuotiasta sisarentytärtä ei puhuteltu mammaksi. Hänelle huudeltiin amigaa, ystävää.

Minuakin voidaan joskus kutsua amigaksi, kun olen liikkeellä yksin. Hei, amiga, meiltä maapähkinöitä! Tarvitsisiko amiga puhelinkrediittejä? Amiga, osta minulta tämä hieno matto!

Mutta jos seurassa on nuorempia - tai aviomies -, olen aina mamma.

Vartijoille olen yleensä senhora, talon emäntä, tai hiukan hymyilyttävästi Miss. Kuntosalin työntekijät taas käyttävät puhuttelusanaa dona ja sen jatkoksi pelkkää etunimeä, kuten täällä aina. Etunimien käyttö on minusta mainio tapa. Sukunimet tuppaavat olemaan turhan vaikeita, ja etunimet tekevät tilanteista rennompia.

Tosin täytyy sanoa, että mosambikilaiset eivät muutenkaan ole mitään jäykistelykansaa. He osaavat yhdistää kauniin käytöksen, rennon ystävällisyyden ja hersyvän huumorin. Eivät he turhaan ole aurinkoisen kansan maineessa.

Edellinen portugalinopettajani käytti minun kanssani puhuessaan ylen kohteliasta kolmannen persoonan puhuttelumuotoa, mikä etenkin alussa aiheutti joskus sen, etten heti tajunnut, että hän puhui suoraan minulle. Saatoin tähyillä ovelle päin, että kuka kolmas Hän kynnykselle ilmestyi?

Nykyinen opettajani on rennompi. Hän ehdotti heti alussa, että sinuttelisimme kaikki toisiamme (käyn nyt keskusteluryhmässä). Se tuntuu kaikista luontevammalta kuin muodollinen teitittely.

Hoyo-hoyo eli "maputoksi" tervetuloa!

Ja ulkomaalaiset miehet, he nyt ovat aina ja kaikkialla Patrão (isäntä) tai Boss, jopa Mister Boss. Tämä tarjoaa tietysti myös minulle hyvän pakotien, jos joku joskus kysyy jotain kiusallista. Patrão-sanassa on mukavan lopullinen kaiku. Voin viimeisenä keinona aina mutista, että minun pitää varmistaa asia Patrãolta - ja vastalauseet loppuvat heti.

Mosambikilaiset eivät-enää-ihan-nuoret miehet ovat pappoja eli papá, isi, joskus tilanteesta riippuen myös chefe. Muitakin ilmaisuja varmasti on, mutta sattuneesta syystä en ole aina kuulemassa, miten paikalliset miehet puhuttelevat toisiaan.

Meille tuotiin loppuvuodesta uusi liesi, kun edellinen, vain vuoden palvellut, oli jo mennyttä kalua. (Tuntuu, että Mosambikiin tuodaan usein aika huonoa tavaraa.) Asentaja ei todellakaan osannut hommaansa tai ei välittänyt siitä, ja kaasu-uuni olisi hänen jäljiltään ollut hengenvaarallinen. Hänestä oli aivan ok, että liekit nuolivat uunin seiniä.

No mutta hei, pappa, ei tämä vetele, sanoi kodinhoitaja Ana topakasti eikä päästänyt papparaista lähtemään ennen kuin homma oli hoidettu. 

Suomen kielen erikoisuus on rentojen ja ystävällisten puhuttelusanojen puute. Se tekee vuorovaikutuksesta minusta välillä hiukan töksähtelevää - ihan kuin jokin taso jäisi puuttumaan, kun osapuolet eivät ota kantaa toistensa olemassaoloon. Monissa muissa kielissä vuorovaikutus alkaa niistä ensimmäisistä puhuttelusanoista. Niillä noteerataan toinen. Suomen kielessä puhuu hiljaisuus.

Rouvittelu ja herroittelu taitavat silti olla mennyttä aikaa eikä uusia sanoja ole tullut tilalle. Ei täällä mammojen, pappojen ja kamujen kesken ole hassumpaa.

Terkuin Lotta

"Tulin niin iloiseksi niistä ruusukaaleista"

Pieniä suuria ilon aiheita

Luin tänään Helsingin Sanomien sivuilta juttua brasilialaisesta lihasta. Artikkeli ei tehnyt minun pakastimessani uinuvia brasilialaisia pakastenakkeja yhtään houkuttelevammiksi. Mutta uskoisin, että ne ovat ihan kelvollisia.

Nyt tulee siis taas ruokamietteitä.

Meren yli rahdatut pakastenakit ovat hyvä esimerkki globaalin ruokatuotannon ja Mosambikin omista erikoisuuksista - luulisi, että nakkeja saisi tänne lähempääkin? Tosin nyt ei taida saada, sillä Woolworthin eteläafrikkalaiset lihatoimitukset tuntuvat päättyneen pysyvästi. Nämä nakit olen joskus kahmaissut lähikaupasta hätävaraksi.

Eteläamerikkalaisia pakastenakkeja Maputossa, olkaa hyvä!

Samoja nakkipaketteja oli myös Game-supermarketissa, mutta ei pakastealtaissa, vaan leikkelehyllyssä juustojen kanssa. Huomaakohan kiireinen kuluttaja ostavansa sulatettuja pakastenakkeja? Eipä silti - omatkin nakkini ovat voineet sulaa matkan varrella.

Joskus huomaa päästävänsä suustaan lauseita, joita ei ehkä sanoisi Suomessa. Usein näin käy juuri ruokakaupassa, kun ilahtuu jostain. Kuten olen ennenkin todennut, Maputon kaupoissa on helppo riemastua. Jos kohta myös turhautuakin, mutta nyt pitäydyn ilonaiheissa.

Näin viime tiistaina Shoprite-marketissa ensimmäistä kertaa pienen pussillisen eteläafrikkalaisia ruusukaaleja. Kotimatkalla sanoin ystävälleni Katjalle, että tulin niin iloiseksi niistä ruusukaaleista. Vaihtelu virkistää!

En kuitenkaan tiedä, olisiko pieni ruusukaalipussillinen riittänyt Suomessa tiistaipäivän kohokohdaksi.

Iloinen jälleennäkeminen.

Ruusukaalipussillinen (hyllyn viimeinen, eli joku muukin oli ilahtunut niistä) pääsi kärryyni, jossa odotti jo vakiopaahtoleipä, pari Nutella-purkkia ja sämpyläpussi kodinhoitajalle. Meillä kuluu paljon Nutellaa muun muassa siksi, että hyviä kinkkuleikkeitä on ollut viime kuukausina vaikea löytää.

Onneksi pojat rakastavat nutellaleipiä eivätkä enää kysele meetvurstin perään. Marras-joulukuussa meillä oli kriisi, kun Nutella oli loppunut kaupoista - löysin yhden minipurkin, joka ahmaistiin parissa päivässä. Mutta nyt toimitukset ovat taas (kop kop) onnistuneet.

Muitakin ilon aiheita on riittänyt. Toissa lauantaina poikkesimme kesken kävelyretken hotelli Southern Suniin. Tilasin lämpimän juustovoileivän.  Se oli oikeasti maukas.

Siinä oli tomaattia, sipulia ja peräti kolmea erilaista juustoa. Saa nauraa, mutta tähän mennessä olen paasannut juustovoileivistä suurin piirtein jokaiselle vastaantulijalle.

En tiedä, hekumoisinko Suomessa päiväkausia siitä, miten hyviä kolmioleipiä jossain ravintolassa tarjottiin. Periaatteessa ne olivat aika tavallisia, mutta niissä tavallisemmissa paikoissa voi käydä vaikkapa niin, että juusto-kinkkuleivästä puuttuu se juusto tai kinkku.

Näissä oli kaikki mitä ruokalista lupasi ja vähän lisääkin, muun muassa tomaattia. Eivät hyvät tomaatitkaan ole itsestäänselvyys, niitäkin saa haeskella. Katukärryjen tomaatit ovat välillä todella surkeita ilmestyksiä. Vaikka ostin niitä kyllä viimeksi eilen, koska juuri muita vihanneksia ei ollut perunan ja sipulin lisäksi tarjolla.

Muutama viikko sitten ajattelin ilahduttaa poikia hampurilaisilla, mutta en löytänyt Woolworthista tomaatteja, en sitten kyllä niitä hampurilaissämpylöitäkään.

Nyt sämpylöitä on peräti kaksi pakettia pakastimessa odottamassa, että keräilen vähitellen loput ainekset. Tavallisista hampurilaisistakin tulee siis todella iloiseksi!

Viikko sitten lounaalla toinen ystävättäreni alkoi kertoa, millaisia löytöjä hän oli edellispäivänä tehnyt Sparista.  Olimme kyselleet kuulumisia. "No, minä kävin eilen Sparissa ja ostin fileitä, kyljyksiä, pekoniakin... Tiedoksi vain, että sieltä saa! Ehkä ne Woolworthin rekat menevät nyt sinne!"

Koko pöytäkunta nyökkäili hyväksyvästi. Niin paljon fileitä ja kyljyksiä, niin onnistuneet ostokset! Olimme iloisia hänen puolestaan.

Tätäkään keskustelua ei olisi käyty Suomessa, sillä kuulumisia kyseltäessä ei yleensä ryhdytä kertaamaan edellispäivän kauppalistaa ja saalistuksen kohokohtia. "No, kävin K-kaupassa ja ostin Oltermannia, ja kuvitelkaa, siellä oli Edamiakin! Onkohan Kesko ryövännyt Lidlin rekat? Ostin Emmentaliakin varastoon ennen kuin se loppuu. Menkää tekin ja vähän äkkiä!"

Itse asiassa ystävättäreni oli ollut kauppareissun onnistumisesta niin helpottunut, että oli lähettänyt minulle siitä tekstiviestin jo illalla. Olemmehan yhdessä kummastelleet Woolworthin tyhjiä hyllyjä jo kuukausien ajan. Woolworth nyt kuitenkin oli ainoa paikka, josta esimerkiksi sai perheelle helppoa valmista lasagnea edes joskus.

Lähiravintolan pojat esiintymässä.

Lähiaikoina aion myös esitellä hiukan Maputon ravintoloita. Ulkona syöminen on täällä suhteellisen edullista, ja usein se on myös oikeasti vaivattomin vaihtoehto aikaavieviin kauppakierroksiin ja kokkaukseen verrattuna. Esimerkiksi juuri ne hampurilaiset saa kyllä varmemmin ja nopeammin ravintolassa kuin kotona.

Lähipuiston ravintolasta, jossa saa aina ihastella tanssivien poikien vakionumeroita, voi nykyisin ostaa myös sushia.

Se on oikeasti hyvää - mistähän ne hankkivat raaka-aineensa? Sushilautanen on pelastus, jos pojilla on kavereita kylässä, sillä pienistä sushipaloista tuntuvat kaikki pitävän, ja ne katoavat nopeasti parempiin suihin.

Terkuin Lotta

Toipilasaikaa

Pahoittelen, että edellisestä blogipostauksesta on jo muutama viikko.

Elämä tuli bloginpidon tielle - puoliso kaatui jalkapallo-ottelussa ja mursi solisluunsa, mikä heilautti arkipäivän hetkeksi uusille raiteille.

Bloggauspaussin jälkeen tuntuu aina vähän tältä!

Kyseessä ei ollut mikä tahansa futismatsi, vaan ottelu Mosambikin hallituksen ja diplomaattikunnan välillä. Luulen, että tällainen peli käytiin ensimmäistä kertaa, en muista vastaavaa ainakaan viime vuodelta.

Itse Mosambikin presidentti Nyusi kirmaili energisesti kentällä hoveineen, ja aiheutti varmasti omituisia koreografioita ympärillään, kun monet tietoisesti varoivat haastamasta presidenttiä. Hallitus vei luonnollisesti voiton kotiin luvuin 3-2, ja seuraavalla viikolla paikallisessa sanomalehti Savannassa oli sarkastiseen sävyyn kirjoitettu, diplomaattien kustannuksella leikkiä laskeva juttu, jonka kuvassa joku ministereistä näyttää kiskovan EU-suurlähettilästä pystyyn.

Luulen, ettei reippaan oloisen EU-lähettiläsparan kunnossa ollut moittimista - kaikki otteluun vapaaehtoisesti osallistuneet diplomaatit olivat innolla mukana -, kuva vain oli ovelasti valittu ja kuvateksti tarkoitushakuinen.

Tämä oli SE futisottelu, vaikka kuva ei paljoa kerrokaan.

No, reilu viikko epäonnisen ottelun jälkeen meidän huushollissamme selvisi, että hyvää hoitoa eli sellaista, joka tehoaa pitkällä tähtäimellä, sai vain maan rajojen ulkopuolelta Etelä-Afrikasta. Siihen mennessä olimme ehtineet lähinnä sählätä ja odotella epätietoisina.

Kehitysmaassa ei kannata hirveästi teloa itseään, se on selvä. Yksityissairaaloidenkin resurssit kun ovat rajalliset.

Mutta meillä on sentään mahdollisuus hakea parempaa hoitoa automatkan päästä tarvittaessa toisin kuin tavallisten mosambikilaisten enemmistöllä. Eikä tässä ollut kyse akuutista hengenvaarasta, pikemminkin vain tosi kiusallisesta riesasta - joten kaikki hyvin.

Perillä eteläafrikkalaisella klinikalla luottokortti lakkasi toimimasta melko pian, kun maksujen yläraja tuli vastaan. Samoin lakkasi hoitoprosessi. Mitään ei tapahtunut ennen kuin klinikka oli todennut jokaisen maksun kuitatuksi (operaation jokainen osa-alue, lääkkeitä myöten, piti pulittaa erikseen). Maksut piti lopulta hoitaa maputolaisesta pankista käsin ja faksata kuitit.

Tässä vaiheessa potilaalla taisi olla jo kova ikävä keskitettyjä eurooppalaisia terveydenhoitojärjestelmiä.

Tosin en tiedä, miten lempeästi meidänkään systeemimme kohtelisivat ulkomaalaista potilasta, joka kaasuttelee klinikalle naapurimaasta ja vakuuttaa kassalla, että erittäin kaukaisen, liki tuntemattoman "XX-maan lähetystö (ei edes samassa maassa, vaan siellä rajan toisella puolella!) kyllä lopulta vastaa tästä, olkaa huoleti". Joka tapauksessa potilas taisi kaivata tilannetta, jossa joka lääkärireissuun ei tarvita passia, viisumia, hotellihuonetta, kuskia ja setelitukkoa.

Täällä korostuu silti selkeämmin se, että raha ratkaisee aivan kaikessa. Raha ratkaisee sen, millaiseen terveydenhuoltoon, millaiseen ruokaan ja millaiseen koulutukseen sinulla on varaa.

Mitäpä tavallisille maputolaisille kuuluu? Muutamia köyhiä alueita on pitkästä aikaa koetellut koleraepidemia. Se liittyy kuukausia jatkuneeseen vesipulaan.

Säiliöauto toi tankkeihin puhdasta luksusta.

Kun puhdasta vettä ei ole, osa kaupunkilaisista käyttää viemärivettä (tai muuta likaista vettä). Pidä siinä sitten basillit loitolla. Sääkään ei ole suosiollinen. Tämä sadekausi on ollut erittäin sateinen, ja köyhien alueiden hiekkaisille, kuoppaisille teille muodostuu valtavia lätäköitä.

Niissä on pöpöjen hyvä muhia.

Omakin kodinhoitajani Ana totesi pari viikkoa sitten, että nyt pitää pestä käsiä huolella koleran takia! Mieleni teki huudahtaa, että kun kaupunkilaisilla olisikin sitä vettä, millä pestä! Eihän missään hygieniaohjeissa kansalle ole järkeä, jos peseytymisen perusedellytykset eivät toimi.

Meillä on vettä, ja me voimme sitä muutenkin tilata, yksityisestä firmasta säiliöautolla suoraan ovelle, jos tulee hätä käteen - teimme niin muutama viikko sitten, kun 'hallituksen' vesi loppui kokonaan. Vettähän jaetaan vain joka toinen päivä, ja sitä kannattaa käyttää säästeliäästi koko ajan.

Säiliöautoa piti odotella muutama päivä, sillä vesifirmoilla on nyt kiire (mistähän ne muuten hakevat vetensä?), mutta kanisterien ja kosteuspyyhkeiden kanssa sählääminen meni vanhasta tottumuksesta. Asia ei oikeastaan hirveästi haitannut, kun tiesi, että vettä on tulossa ja kanisterisuihkumetodi on jo tuttu. Hankalinta on lähinnä se, ettei vessaakaaan voi vetää ilman vettä.

Siihen puuhaan sitä muuten hupenee yllättävän paljon.

Niin tervetullut kuin säiliöauto olikin - sen näkeminen omalla pihalla tuntui samalta kuin jos saisi oikein janoisena eteensä lasillisen raikasta, jääkylmää vettä -, siitä tuli myös huono omatunto, kun ajattelin niitä monia, joiden kotiovelle vesikuljetus ei koskaan tule.

Monet (usein naiset ja tytöt) hakevat vedet kanisterissa matkojen päästä jopa täällä pääkaupungissa, ja keikuttavat raskaat kanisterit pään päällä kotiin.

Vesipoika kiipesi näppärästi tankin päälle.

Maputoon rakennetaan tälläkin hetkellä loistoasuntoja. Ajettuani taas yhden rakenteilla olevan luksustalon ohi luin kohta kotona uutista koleraepidemiasta.

Artikkelissa todettiin, että tavallisten ihmisten köyhillä asuinalueilla on niukasti viemärivessoja ja -lavuaareja, ja näiden yhteisten tilojen puhtaanapito on työlästä.

Uusiin loistoasuntoihin kyllä osataan rakentaa vessat ja lavuaarit, kansainvälisen tavan mukaan useimmiten yksi kylpyhuone jokaista huonetta kohti. Toisilla on kylppäreitä kohtuuttomasti, toisilla ei käytännössä lainkaan.

Jos jokainen rakennuttaja velvoitettaisiin rakentamaan - vastineeksi rakennusoikeudesta - edes yksi yhteinen kylpyhuone lisää köyhempien kotikonnuille, käsienpesu ja tautien torjunta olisi helpompaa. Toki silloinkin tarvitaan sitä vettä, mutta rakenteet olisivat edes hiukan paremmat, ja vesipuahan ei voi jatkua tällaisena loputtomiin (toivottavasti!).

Onkohan tällainen visio millään lailla realistinen? Onkohan tällaista jo tehty?

Terkuin Lotta