Amélia, tyttö vailla vanhempia

Pikku Amélia istui hiljaa syöttötuolissaan, kuten viimeksikin, kun näin hänet. Kun kävelin häntä kohti, hän ojensi nopeasti molemmat nukkemaisen ohuet käsivartensa. Amélia, yksi All Nations -orpokodin pienimmistä keijukaisista, osaa toivoa syliin.

Monissa orpokodin pienimmissä hämmentää liikkumattomuus: he istuvat hiljaa ja odottavat, että jotain tapahtuu. He eivät kiepu kärsimättöminä tuoleissaan, riehu äänekkäästi tai vaadi huomiota. Sama jatkuu, kun heidät ottaa syliin. He viihtyvät siinä loputtoman pitkään, hiljaa ja kyllästymättä.

Yksi hoitajista oli juuri opetellut letitystä. (Kuva: Mexia Dubach)

Vähän isommat lapset ilahtuvat aina vieraista, ovat välittömiä ja uteliaita ja lähtevät mielellään mukaan kaikkeen, mitä ehdotetaan. Selfieiden otto huvittaa loputtomasti. Jälleen kerran toivon polaroid-kameraa!

Amélialla oli uusi, hieno potkupuku.

Kun näin Amélian ensi kertaa, luulin, että hän on noin puolivuotias. Taisin verrata häntä suomalaisvauvoihin! Sittemmin hän on kasvanut selvästi, ja olen kuullut vaihtelevia arvioita hänen iästään: häntä on arveltu milloin yksi-, milloin lähes kaksivuotiaaksi.

Tosiasia on, että orpokoteihin tulevien lasten tarkkaa ikää ei välttämättä kukaan tiedä. Miten sen edes voi kunnolla määrittää, jos lapsi ei ole aliravitsemuksen takia kehittynyt kuten pitäisi? Jotain kertoo se, että Amélia osaa kävellä.

Jos lapsi löytyy kuolleen äitinsä vierestä, kuten Amélia, ikä jää arvoitukseksi. Toisaalta syntymäpäivä voi olla hämärän peitossa, vaikka jompikumpi vanhemmista olisi elossakin. Monet lapset syntyvät kotona, jolloin dokumentointi ei ole niin tarkkaa.

Kotisynnytyksen syynä voivat olla perinteet, mutta usein myös se, ettei esimerkiksi maaseudun kaikissa kolkissa ole tarjolla kotia kummempia klinikoita tai kätilöitä. Pääkaupungissa tilanne on tietysti parempi.

Eilen, 1. joulukuuta, vietettiin maailman AIDS-päivää. Mosambikissa AIDS-orpoja on paljon, myös täällä All Nationsissa.

Pöydän ääressä istuvat kaksoset ovat oikeastaan kolmoset, kaksi tyttöä ja poika, joiden äiti kuoli HIViin. Tarina on täällä tavallinen. Isä toi vauvakolmoset orpokotiin, koska ei pystynyt huolehtimaan heistä. Hänkin oli sairas.

Valkopaitaiset kaksoset istuvat vastakkain.

Poika ei selviytynyt, tytöt jäivät henkiin. Toinen heistä kantaa virusta ja saa siihen lääkkeet kuukausittain. Lääkitys on onneksi kohtuuhintainen.

Nämä kolmoset olivat kimmokkeena, kun All Nationsin Baby Housea, vauvataloa pienimmille asukkaille, alettiin rakentaa. Hanke on kesken.

Baby House on rakenteilla - kuinkahan pitkään?

Tässä orpokodissa, ja monissa muissa samankaltaisissa paikoissa, jatkuvana haasteena on rahoitus ja sen lisäksi myös hankaluus löytää sitoutuneita, pitkäaikaisia vapaaehtoistyöntekijöitä palkatun työvoiman rinnalle. Moni vain piipahtaa.

Kaikki rahoitus on yksityistä. Jokainen ropo on tärkeä. Rahoituksen hankintaa helpottaa se, että koti on hyvin johdettu, hallinto toimii ja toiminnasta kerrotaan avoimesti. Olen itse saanut täällä hyvin lämpimän ja avoimen vastaanoton. Hyvin toimivia orpokoteja on helpompi tukea.

Kaikkien apu on luonnollisesti tervetullutta, mutta mitä pidempään joku viihtyy, sitä enemmän hän helpottaa päävastuullisten kuormaa, kun homma tulee tutuksi.

Tilanahtaudesta huolimatta orpokodin lapset ovat todella onnekkaita, kun he saavat ruokaa peräti kolmesti päivässä, kolme vaatekertaa, vettä peseytymiseen ja vuoteen lakanoineen.

Se on enemmän kuin monilla muilla.

Ystävättäreni Tzitzi ja Amélia.

Lapset tuntuvat viihtyvän keskenään - ja oppivat pärjäämään ryhmässä.

Kerran aiemmin kävelin keittiön poikki juuri, kun pala vaaleaa leipää putosi lattialle. Lähimpänä puuhastellut tyttö kiiruhti nappaamaan sen. Sivulta tuli juosten kaveri, joka tavoitteli samaa leipäpalaa.

Tyttö nosti salamannopeasti kätensä ylös: se oli MINULLA ensin. Mitään kiistaa ei syntynyt, vaan kilpakumppani nieli tappionsa tyynesti.

"Älä koske mun leipään" - kohta käsi singahtaa ylös.

Taistelu leipäpalasta ei tarkoita, että lapset eivät saisi tarpeeksi ruokaa. Orpokodissa on ruokaa. Se on yksinkertaista, mutta sitä riittää. Kun tulin eilen paikalle, keittiöemäntä Mama Gloria oli apulaisineen pihalla putsaamassa kalaa.

Hoitajat kertovat, että monet lapset syövät syömästä päästyäänkin.

Nälkä on ohjelmoitu heihin, ja he voivat ahmia niin nopeasti ja niin paljon, että oksentavat.

Vähitellen se menee ohi. Joitakin pienimpiä on alussa opetettava syömään, sillä  he eivät ole koskaan ehtineet oppia esimerkiksi imemään maitoa pullosta.

Meillä oli eilen viemisinä pahvilaatikollinen pyyhkeitä, vaippoja ja muita hoitotarvikkeita sekä pussillinen keksejä. Keksit jaettiin lounaan jälkeen kaikkien kesken.

Oikeastaan kissanpentukin tarvitsisi kodin.

Lasten kannalta onnellisinta on löytää adoptioperhe. Orpokoti tarjoaa hyvän kodin - hoivaa ja välittämistä -, mutta 18 vuotta täytettyään suojatit eivät periaatteessa enää saa jäädä sinne (onneksi kodeissa osataan joustaa - eihän perheenjäseniä voi heittää ulos!). 

Kuulin mosambikilaisperheestä, joka löysi kotinsa läheltä jätesäkkiin pakatun vauvan, toimitti hoitoon ja tähän orpokotiin, mutta adoptoi pojan myöhemmin. Kun on kuullut juuri ajoissa juuri tämän vauvan itkun, ei ehkä voi muuta.

Katselen nukkemaista Améliaa ja toivon, että hän löytää hyvän kodin.

Terkuin Lotta