Hei, me rakennetaan!

Jos joku olisi helmikuussa 2019 ennustanut, että eläisin vuoden kuluttua talonrakennustöiden täyttämää arkea, olisin kääntynyt katsomaan, kenelle selkäni takana hän oikeasti puhuu. Näin on kuitenkin päässyt käymään. Onneksi elämä tuo eteen yllättäviä tehtäviä! Ja kun niitä vain alkaa tehdä, huomaa, että se sujuu. Rakennutamme porukassa keittiötä eli pientä uudisrakennusta mosambikilaiseen orpokotiin.

Siinä puuhassa on vierähtänyt jo puoli vuotta - ideasta varainkeruujuhlaan, varainkeruujuhlasta suunnitteluun ja viimein suunnittelusta toteutukseen.

Ensikäynnillä orpokodissa - peltikattoinen keittiö näkyy takana vasemmalla. Seison vasemmalla, oikealla paikan pitäjät Fernando ja Amelia.

Koska olemme Afrikassa, täsmällistä valmistumisaikataulua on mahdotonta sanoa. Sellaiset seikat kuin sää, materiaalien saatavuus tai työohjeiden villi tulkinta voivat hidastaa rakennustöitä. Mutta tässä vaiheessa, toteutuksessa, uskallan jo väittää, että talo valmistuu kyllä ennen paluumuuttoani Suomeen kesällä.

Näin isoa hanketta varten täytyy löytää oikea porukka, ne samanhenkiset ihmiset. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta meidän keittiömme alkoi hahmottua joogasalissa hyvän ystävän takapihalla (tällä tavalla useimmat jumppa- ja joogatunnit täällä toimivat, puskaradion kautta kodeissa).

Asuminen Mosambikissa on ristiriitainen kokemus - elämä valtavan köyhyyden ja eriarvoisuuden keskellä saattaa lisätä omaa kiitollisuutta, mutta se tuottaa myös epämukavia tunteita, joiden paras purkuväylä on toiminta.

Eräänä päivänä juttelimme näistä syyllisyydenttunteista ja kaikista niistä pienistä teoista, joita jokainen meistä arjessaan jo teki koko ajan ihmisten auttamiseksi (esimerkiksi työpaikkojen tarjoamista ja erilaisten pienten koulutusten, kuten kieli-, ajo- tai kokkikoulujen maksamista). Huomasimme, että meitä yhdisti halu tehdä jotain isompaa. Usean maassaolovuoden jälkeen meillä tuntui olevan sitä, mitä tarvittiin: resursseja, aikaa, apuvoimia, kielitaitoa. Saisimme yhdessä enemmän aikaan kuin yksin.

Yksi vihje johti toiseen, Whatsapp-viestit puheluihin, ja jo parin viikon päästä lähdimme katsastamaan hollantilaisen kontaktin kautta löytynyttä orpokotia, joka saattaisi sopia yhteistyökaveriksemme. Eräs meistä, brasilialainen Adriana, oli käynyt siellä jo aiemmin ja toimittanut sinne kanoja, leluja ja vaatteita. Tälläkin kerralla pakkasimme autoihin ruokaa ja muita perustarpeita. Eihän toisen kotiin mennä ilman tuliaisia.

Lähtöaamuna kuskimme Stelio kysyi minulta, olemmeko menossa Maluanaan vai Mahulaneen. Se oli hyvä kysymys. Olin puhunut Maluanasta, mutta Adrianan lähettämä Google-karttalinkki, jota Stelio tarkasteli minun puhelimestani, näytti reittiä Mahulanen kylään.

Meillä muilla ei ollut paikkaan minkäänlaisia yhteystietoja, eikä täsmällisten osoitteiden ilmoittaminen olekaan Afrikassa yleensä tapana (seikka, joka sivumennen sanoen turhauttaa välillä tavattomasti eurooppalaiseen suunnistamiseen tottunutta!). Mahulane, Adriana ilmoitti, orpokoti löytyy alakoulun läheltä. Kyllä Google tietää. Selvä!

Jätimme Maputon taaksemme, ajoimme ja ajoimme aina vain... pieneneviä teitä pitkin, yhä vaatimattomammiksi muuttuvien kylien ohi. Pääkaupungin urbaanista kuplasta päällystettyine teineen ja ilmastoituine toimistoineen ei ollut enää mitään tietoa. Maisema muuttui nopeasti.

Julkisen liikenteen niinsanottu My love -bussi Maputon laidalla; parasta olla putoamatta kyydistä! Nimi tulee siitä, että matkustajien on pidettävä toisistaan tiukasti kiinni.

Ohitimme kylän, jonka ainoan kaupan, oikeastaan kioskin, ovensuussa langanlaiha nainen nojasi ilmeettömänä seinään. Saattueemme sai häneltä vain yhden tyhjän katseen. Kaupan kaiteessa kiinni, narun päässä, huojui vuohi, sekin laiha ja apaattinen.

Ohitimme myös hökkelin, jossa, selitti Stelio, kyläläiset lataavat puhelimiaan maksua vastaan - sähkön piirissähän on vain pieni osa mosambikilaisista -, ja kylän kaivon, jonka ympärillä tungeksi vedenhakijoita.

- Näin minäkin elin lapsuuteni ja nuoruuteni, hain vettä koulun jälkeen kylän kaivolta, muisteli yksi matkatovereistani. Tässä vaiheessa voi todeta, että ryhmämme rikkaus onkin minusta se, että meitä on niin monenlaisista taustoista - kaikki tuovat porukkaan omat kokemuksensa, tietonsa ja taitonsa. Joku  on kokenut sodan, toinen köyhyyden. Yksi on pyörittänyt hotellia Rio de Janeirossa. Hän on muuten loistava neuvottelija!

Mutta missä se orpokoti oikein oli? Joku sai sinne yhteyden, ja ilmeni, että meitä oli  odotettu jo tovi Maluanassa, aivan eri suunnalla.

- Sorry Lotta! I had the letters wrong! huikkasi Adriana viereisestä autosta. Ei se mitään, mutta tarkkana tästedes niiden h- ja l-kirjainten kanssa!

Siispä oikaisemaan, ilmoittivat takapenkillä älypuhelimiaan näpräävät naiset: ei kun samaa tietä eteenpäin kohti Maluanaa. Googlen mukaan edessä olisi mainio oikoreitti.

Ratissa Stelio, joka ei käytä älypuhelimien karttoja, empi. Tie näytti kehnolta eikä missään ollut merkkejä sen muuttumisesta paremmaksi. Hän ehdotti kääntymistä takaisin ja paluuta valtatielle. Joutavia! Ehkä tie tästä paranee.

Ei kun eteenpäin. Tässä vaiheessa tie oli vielä aika hyvä, mutta turhan kapea...

Neliveto päälle vaan! Olimme tietysti väärässä tien suhteen. Ei se lopulta enää ollut oikein tiekään, vaan töyssyinen, tiheiden pensaikkojen reunustama väylä keskellä ei mitään.

Tie vai tunneli? Kaikki pensaat olivat erittäin piikikkäitä!

Tunnelitunnelmaa lisäsi se, että matkantekomme oli muuttunut meluisaksi -  terävät piikit raapivat auton pohjaa ja kylkiä niin, että (etenkin auton omistajan) korvia viilsi. Rallikuskin rooliin joutunut Stelio nousi vähän väliä irrottamaan auton pohjaan juuttuneita oksia. Ei ollut tietenkään mitään mahdollisuutta kääntyä takaisin. Olimme jo liian syvällä, eikä autoa olisi edes voinut kääntää.

- Etpä voinut tänä aamuna tietää, millainen työpäivä tästä tulisi, totesin Steliolle.

Hän tyytyi toteamaan: - En! Ja Mr. Markus tulee saamaan shokin, kun näkee auton!

Siitä emme voineet olla kuin yhtä mieltä.

- Otan kuvia todistusaineistoksi, niin nähdään, että naarmuja ei voitu välttää, lohdutin.

Yhtäkkiä Stelio ja edellämme ajanut matkatoveri Vanja kuskeineen polkaisivat jarrut pohjaan. Aseistetut sotilaat ympäröivät automme joka suunnasta. Olimme päätyneet armeijan tukikohdan portille. Siitä ei ollut minkäänlaisia varoittavia merkkejä.

Kaksi  "zona militarin" kynnykselle tupsahtavaa diplomaattiautoa aiheutti kieltämättä melkoisen hämmennyksen. Toisaalta diplomaattikilvet toivat nyt myös turvaa. Mitä te teette täällä, miten löysitte tänne, kuokkavierailta tivattiin. Kerroimme eksyneemme ja huomautimme, että missään ei ollut ajokieltomerkkejä. Emme voineet kuin odottaa tilanteen ratkeamista autoissamme.

Tilanne oli epämiellyttävä. Suloinen matkanjohtajamme tuhersi itkua! Ensin hän oli erehtynyt paikkakunnasta ja nyt johdattanut meidät sotilasalueelle.

Muistiin merkittiin, että lähetystöjen x ja y autot olivat vierailleet tukikohdan portilla tänä päivänä. Neuvonpidon jälkeen sotilaat laskivat aseensa ja pääsimme jatkamaan matkaa. Mutta mihin suuntaan, se oli jälleen hyvä kysymys. Sotilaallinen saattue olisi oikeastaan voinut ohjata meidät ulos! Pahimmassa tapauksessa kieppuisimme jälleen loputtomiin töyssyisiä pikkuteitä pitkin ja päätyisimme takaisin armeijan syliin.

Siltä alkoikin tuntua, sillä kaikki "risteykset" näyttivät samanlaisilta eikä missään näkynyt asutuksen merkkejä. Oli pidettävä pari hermoja tasaavaa tupakkataukoa. Onneksi bensaa riitti. Google-navigaattoreilta sateli taas hyviä neuvoja. Käskettiin kääntymään oikealle, mutta tällä kertaa Stelio, joka tuijotti puhelimen näytön sijaan ympäristöään, piti päänsä.

- Näen tuolla kaukana sähköjohtoja, joten tuolla on jotain, hän päätteli ja käänsi auton nokan vasempaan. Stelio oli taas oikeassa, ja niin raivasimme tiemme ulos labyrintistä ja vihdoin viimein kohti Maluanaa.

Matkanteon melskeessä itse orpokoti oli jo miltei unohtunut. Mutta Afrikassa suhtaudutaan kärsivällisesti odottamiseen, ja kun yltä päältä naarmuuntuneet automme kurvasivat Centro de Esperanzan pihaan, vastaanotto oli juhlallisen lämmin.

Nauroimme yhdessä sille, millaisen mahtavan mutkan kautta saavuimme perille. Ensimmäinen kenttämatkamme Esperanzaan oli ainakin ikimuistoinen.

Tämä oli ensitutustuminen, alustava tunnustelu. Varsinaisten haastattelujen aika koittaisi myöhemmin.

Alkutilanne: kattilallinen riisiä Joanan laitoskeittiön tulisijalla.

Saimme kuulla, että kaikkein kipein tarve olisi keittiölle ja vesipumpulle. Keittiön virkaa hoiti maalattiainen hökkeli, jossa apulainen Joana kohenteli tulisijaa. Eihän tällainen alkeellinen keittiö Mosambikissa ole mitenkään tavaton, mutta työ voisi hoitua myös modernimmin. Sen jälkeen energiaa jäisi ehkä muuhunkin. Liian usein tavallinen arki vie täällä voimat ja ajan niin, että elämästä itsestään tulee eloonjäämistaistelu.

Keittiö näytti olevan kanojen, koiran ja Joanan yhteistä aluetta. Veden kantoivat lapset, kylältä, ja sillä kantovedellä hoidettiin kaikki ruuasta pyykkeihin.

Vamos construir a cozinha - let´s build a kitchen. Siinä mottomme ja lupauksemme. Sinä yönä ketään ei nukuttanut, kun mieli kertasi päivän tapahtumia (harvemmin minua nyt kuitenkaan on aseella osoiteltu) ja tulevia suunnitelmia.

Kävi ilmi, että Mosambikissa osataan tehdä ihmeitä autojen naarmuille, syvillekin. Autot tulisivat kuntoon. Me laittaisimme myös orpokodin keittiön kuntoon.

Terkuin Lotta

Lukutaito vai häät?

Hyvästä orpokodista ainakin pääsee kouluun

Kerroin kesäkuussa vartijastamme Oscarista, joka keräsi rahaa ja tarvikkeita naimakauppojaan varten. Juhlat ovat lokakuussa, mutta elokuussa Oscar kyseli - erittäin kainosti -, mitä hän voisi ruksata listasta yli.

Täytyyhän sulhasen ja morsiamen perheiden suunnitella myötäjäiset ja tilaisuus etukäteen. Ja olin luvannut palata asiaan lomien jälkeen.

Alla Oscarin pino. Paita, kengät, kravatti ja rahaa. Onnea matkaan!

Joku kantaa pian keltaista kravattia.

Pahoittelen, että blogissa on ollut muutama viikko hiukan hiljaista! Aika on rientänyt ja päivät täyttyneet epämääräisestä tekemisestä. Viime viikolla kävin kurkistamassa poikien koulun eli Mosambikin amerikkalaisen koulun avustuskohteita.

Koulu käyttää osan lukukausimaksuista hyväntekeväisyystyöhön, johon myös oppilaat osallistuvat Service Learning -toiminnan muodossa.

Service Learning -päivinä oppilaat menevät kohteisiin, kuten orpokoteihin ja kouluihin, esimerkiksi leikkimään lasten kanssa tai auttamaan uusien tilojen rakentamisessa. Samalla viedään lahjoituksia ja suunnitellaan tulevaa.

Lukioikäiset oppilaat voivat ja heidän suorastaan edellytetään suunnittelevan omia, yhteisöä hyödyttäviä hankkeita, kuten konsertteja tai jalkapallo-otteluita, joilla kerätään rahaa tiettyihin tarpeisiin. Vaikkapa yksittäisen perheen lääkärikuluihin, sillä kunnollinen terveydenhuolto on monen ihmisen (oikeastaan useimpien!) ulottumattomissa..

Työ voi pitää sisällään myös ranta-alueen putsaamista roskista ja ympäristönsuojelun opiskelua yhdessä paikallisten lasten kanssa. Jätteenkeräyksessä on täällä vielä paljon tehtävää. Samalla meidän expat-lapsemme tutustuvat Maputoon kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Kaikki hyötyvät.

Myös vanhemmat voivat osallistua Service Learning -työhön, ja siihen halutaan nyt kannustaa. Monet vanhemmat ovatkin avunannon ammattilaisia - he ovat joko työskennelleet avustusjärjestöissä tai vain asuneet pitkään eri puolilla Afrikkaa.

Maria Mae Pilarin vieraille tarjottiin keksejä.

Me kävimme kahdessa orpokodissa. Ryhmässämme oli vanhempia, vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Darcy Compton ja koulun Service Learning -koordinaattori Celma da Costa. Lisää käyntejä on luvassa myöhemmin. Toki kohteisiin voi mennä ominkin päin sitten kun niissä on käynyt ensiesittäytymisellä.

Pääsy hyvin organisoituun, luotettavaan orpokotiin on osattomalle lapselle onnenpotku. Moni lapsi jää orvoksi vanhempien sairastaman aidsin vuoksi. Hiv-tartunnat ovat Mosambikissa yleisiä. Myös muut sairaudet, kuten malaria ja kolera, tappavat.

Orpouden syyksi mainitaan usein myös vanhempien mielenterveysongelmat tai yksinkertaisesti rahan puute.

Nunna pyyhälsi ruokalan poikki.

Espanjalaisten nunnien pitämä, vain tyttöjä majoittava Marie Mãe Pilar -orpokoti sijaitsee Laulanen kaupunginosassa.

Kauniissa kivitalossa sijaitseva orpokoti saa rahoitusta muun muassa seurakunnilta Espanjassa. Tytöt saavat asua siellä yläkoulun päättymiseen asti.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaiset näkymät heillä on sen jälkeen, kun he lähtevät orpokodin huomasta.

Tänne pääsevät tytöt ovat joka tapauksessa olleet onnekkaita sikäli, että he ovat terveitä. Maria Mãe Pilarissa ei voi asua, jos kantaa itse hi-virusta.

Seisoin putipuhtaassa ruokalassa ottamassa kuvaa, kun tunsin äkkiä käsien kietoutuvan vyötärölleni. Katsoin alaspäin ja näin säteilevän hymyn ja iloiset silmät. Yksi nuorimmista asukkaista, siistinä kouluasussaan - vaaleansininen paita ja tummansininen vekkihame - tuli tervehtimään.

Uudet koneet!

Amerikkalainen koulu on lahjoittanut tytöille viimeksi uudet tietokoneet. Seuraavaksi tarkoitus olisi viedä heille sellaista, mitä kaikki tytöt maailmassa tarvitsevat: shampoota, kosteusvoiteita, deodorantteja ja sen sellaisia.

Käsityöluokan ompelukoneen takana häämöttävät nuket.

Service Learning -ryhmä työskenteli viimeksi muun muassa käsityöluokassa. Silloin tehtiin päiväpeitot tyttöjen sänkyihin.

Päiväpeitot tehtiin yhdessä AISMin oppilaiden kanssa.

Vapaaehtoisten vetämät käsityöpajat ovat tervetulleita, sillä käden taidoista on köyhässä maassa todellista hyötyä.

Käsityöluokan nurkassa olikin pino kankaita odottamassa käsittelyä. Ompelukoneet ovat vanhoja, mutta toimivat.

Toista käyntikohdettamme, All Nations -orpokotia Maputon esikaupungissa Matolassa, pitää eteläafrikkalainen pariskunta.

Kuten moni muukin, se toimii lähinnä yksityisten lahjoitusten ja vapaaehtoistyön varassa. Toisaalta All Nations myös työllistää paikallisia naisia talon töissä. All Nationsissa amerikkalainen koulu on muun muassa auttanut kunnostamaan lapsille leikkipaikan.

Koti on periaatteessa täynnä, mutta vähän aikaa sitten sinne tuotiin huonokuntoinen pikkuvauva, ja mihinkäs hänet olisi käännytetty? Ei minnekään, toteaa orpokodin kantava voima, Senhora Leonore.

Vauvelin tarkkaa ikää ei tiedetä, mutta Leonore kertoi hänen vankistuneen ja virkistyneen melkoisesti siitä, kun hän saapui paikalle selkeästi aliravittuna.

Vauvalle löytyi laukusta keksi (ja keksin antajasta tuli hetkeksi aika suosittu).

Ryhmää kiinnosti, voiko orpokodista adoptoida. Voi, mutta se on yksinkertaisinta maan sisällä. Lapsen voi adoptoida Mosambikin ulkopuolelle vain, jos on asunut maassa vähintään viisi vuotta.

Orpokodissa oli melko tyhjää, mutta se selittyi sillä, että osa asukeista oli koulussa. Koulu hoituu Maputossa usein kahdessa tai jopa kolmessa vuorossa tilan ja resurssien puutteen vuoksi. Hienoa kuitenkin, kun koulua käydään. Se ei ole mitenkään itsestään selvää, ei myöskään koulun suorittaminen loppuun asti.

All Nationsin lapsia hoitajineen.

Onneksi nämä All Nationsin suojatit pääsevät pulpetin ääreen (tosin kaikissa kouluissa ei ole pulpetteja, ei aina tuolejakaan). Uusimmat tilastot lukutaidottomuudesta Mosambikissa olivat tyrmistyttävää luettavaa.

Noin puolet kansasta on lukutaidottomia, naisista eräiden laskelmien mukaan hurjat 71 prosenttia! Luvuissa on hiukan vaihtelua, mutta voi sanoa, että Mosambikissa on yli 8 miljoonaa ihmistä, jotka eivät osaa lukea, kirjoittaa tai suorittaa yksinkertaisia laskutehtäviä. Näistä 5 miljoonaa on naisia ja tyttöjä.

Tämä poika pääsee kouluun.

Koulussa oppisi lukemaan, mutta se jää useammin kesken juuri tytöiltä raskauden ja "avioliiton" vuoksi. Käytän lainausmerkkejä, koska alaikäisen, lukutaidottoman tytön naimisiinmenosta ei oikein voi hyvällä omallatunnolla käyttää avioliitto-sanaa.

Noin puolet Mosambikin tytöistä päätyy naimisiin ennen 18 vuoden ikää. Miksi? Siihen on monia syitä, joita yhdistää äärimmäinen köyhyys.

Juuri mikään ei tee niin näköalattomaksi kuin köyhyys.

Perhe voi kuitata velan vaikkapa kansanparantajalle lupaamalla tytön vaimoksi, jos joku perheenjäsenistä on vakavasti sairas.

Koulunkäynti voi olla eri syistä hankalaa, eikä sen hyötyä pitkällä tähtäimellä ehdi tai jaksa ajatella, saati oivaltaa, kun akuutti puute kolkuttaa ovella joka päivä eikä katastrofi vaani edes nurkan takana, vaan kynnyksellä.

Ja kun äitikään ei ole käynyt koulua, tyttölapsen kouluttaminen kunnolla tuntuu turhalta. Tyttären työpanosta tarvitaan NYT. Tai hänen myötäjäisrahojaan.

Dambo-yhdistysaktiivi (vas.) ja koulun SL-koordinaattori Celma da Costa.

Viimeiseksi kävimme katsomassa Dambo-projektia, joka toimii Mafalalan köyhälistöalueella. Kävin siellä miltei vuosi sitten kävelykierroksella.

Dambon keittiövastaava tyypillisessä mosambikilaisnaisen asussa

Dambo pyrkii muun muassa tarjoamaan alueen pikkulapsille ruokaa ja tekemistä päivisin. Yhdistyksen aktiivit kiertävät myös keräämässä Mafalalan alueen roskia. Amerikkalaisen koulun tuella Dambo on viime aikoina saanut oman keittiön ja vessat. Se on suuri edistysaskel.

...ja ruoka hiilillä porisemassa

Ruoka kypsennetään edelleen hiilikeittimillä, mikä on täällä yleistä, mutta menetelmän korvaaminen terveellisemmällä ja ekologisemmalla sähköliedellä on infrastruktuurin puuttuessa vaikeaa.

Koulu oli järjestänyt lapsiryhmälle tuolit.

Eräässä kohteessa toivottiin uusia juomapulloja lapsille. Sellainen toive on heti helppo toteuttaa. Lisäksi pääsen pian shampoo-ostoksille.
Muista hankkeista voin toivoakseni kertoa myöhemmin!

Terkuin Lotta