Hei, me rakennetaan!

Jos joku olisi helmikuussa 2019 ennustanut, että eläisin vuoden kuluttua talonrakennustöiden täyttämää arkea, olisin kääntynyt katsomaan, kenelle selkäni takana hän oikeasti puhuu. Näin on kuitenkin päässyt käymään. Onneksi elämä tuo eteen yllättäviä tehtäviä! Ja kun niitä vain alkaa tehdä, huomaa, että se sujuu. Rakennutamme porukassa keittiötä eli pientä uudisrakennusta mosambikilaiseen orpokotiin.

Siinä puuhassa on vierähtänyt jo puoli vuotta - ideasta varainkeruujuhlaan, varainkeruujuhlasta suunnitteluun ja viimein suunnittelusta toteutukseen.

Ensikäynnillä orpokodissa - peltikattoinen keittiö näkyy takana vasemmalla. Seison vasemmalla, oikealla paikan pitäjät Fernando ja Amelia.

Koska olemme Afrikassa, täsmällistä valmistumisaikataulua on mahdotonta sanoa. Sellaiset seikat kuin sää, materiaalien saatavuus tai työohjeiden villi tulkinta voivat hidastaa rakennustöitä. Mutta tässä vaiheessa, toteutuksessa, uskallan jo väittää, että talo valmistuu kyllä ennen paluumuuttoani Suomeen kesällä.

Näin isoa hanketta varten täytyy löytää oikea porukka, ne samanhenkiset ihmiset. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta meidän keittiömme alkoi hahmottua joogasalissa hyvän ystävän takapihalla (tällä tavalla useimmat jumppa- ja joogatunnit täällä toimivat, puskaradion kautta kodeissa).

Asuminen Mosambikissa on ristiriitainen kokemus - elämä valtavan köyhyyden ja eriarvoisuuden keskellä saattaa lisätä omaa kiitollisuutta, mutta se tuottaa myös epämukavia tunteita, joiden paras purkuväylä on toiminta.

Eräänä päivänä juttelimme näistä syyllisyydenttunteista ja kaikista niistä pienistä teoista, joita jokainen meistä arjessaan jo teki koko ajan ihmisten auttamiseksi (esimerkiksi työpaikkojen tarjoamista ja erilaisten pienten koulutusten, kuten kieli-, ajo- tai kokkikoulujen maksamista). Huomasimme, että meitä yhdisti halu tehdä jotain isompaa. Usean maassaolovuoden jälkeen meillä tuntui olevan sitä, mitä tarvittiin: resursseja, aikaa, apuvoimia, kielitaitoa. Saisimme yhdessä enemmän aikaan kuin yksin.

Yksi vihje johti toiseen, Whatsapp-viestit puheluihin, ja jo parin viikon päästä lähdimme katsastamaan hollantilaisen kontaktin kautta löytynyttä orpokotia, joka saattaisi sopia yhteistyökaveriksemme. Eräs meistä, brasilialainen Adriana, oli käynyt siellä jo aiemmin ja toimittanut sinne kanoja, leluja ja vaatteita. Tälläkin kerralla pakkasimme autoihin ruokaa ja muita perustarpeita. Eihän toisen kotiin mennä ilman tuliaisia.

Lähtöaamuna kuskimme Stelio kysyi minulta, olemmeko menossa Maluanaan vai Mahulaneen. Se oli hyvä kysymys. Olin puhunut Maluanasta, mutta Adrianan lähettämä Google-karttalinkki, jota Stelio tarkasteli minun puhelimestani, näytti reittiä Mahulanen kylään.

Meillä muilla ei ollut paikkaan minkäänlaisia yhteystietoja, eikä täsmällisten osoitteiden ilmoittaminen olekaan Afrikassa yleensä tapana (seikka, joka sivumennen sanoen turhauttaa välillä tavattomasti eurooppalaiseen suunnistamiseen tottunutta!). Mahulane, Adriana ilmoitti, orpokoti löytyy alakoulun läheltä. Kyllä Google tietää. Selvä!

Jätimme Maputon taaksemme, ajoimme ja ajoimme aina vain... pieneneviä teitä pitkin, yhä vaatimattomammiksi muuttuvien kylien ohi. Pääkaupungin urbaanista kuplasta päällystettyine teineen ja ilmastoituine toimistoineen ei ollut enää mitään tietoa. Maisema muuttui nopeasti.

Julkisen liikenteen niinsanottu My love -bussi Maputon laidalla; parasta olla putoamatta kyydistä! Nimi tulee siitä, että matkustajien on pidettävä toisistaan tiukasti kiinni.

Ohitimme kylän, jonka ainoan kaupan, oikeastaan kioskin, ovensuussa langanlaiha nainen nojasi ilmeettömänä seinään. Saattueemme sai häneltä vain yhden tyhjän katseen. Kaupan kaiteessa kiinni, narun päässä, huojui vuohi, sekin laiha ja apaattinen.

Ohitimme myös hökkelin, jossa, selitti Stelio, kyläläiset lataavat puhelimiaan maksua vastaan - sähkön piirissähän on vain pieni osa mosambikilaisista -, ja kylän kaivon, jonka ympärillä tungeksi vedenhakijoita.

- Näin minäkin elin lapsuuteni ja nuoruuteni, hain vettä koulun jälkeen kylän kaivolta, muisteli yksi matkatovereistani. Tässä vaiheessa voi todeta, että ryhmämme rikkaus onkin minusta se, että meitä on niin monenlaisista taustoista - kaikki tuovat porukkaan omat kokemuksensa, tietonsa ja taitonsa. Joku  on kokenut sodan, toinen köyhyyden. Yksi on pyörittänyt hotellia Rio de Janeirossa. Hän on muuten loistava neuvottelija!

Mutta missä se orpokoti oikein oli? Joku sai sinne yhteyden, ja ilmeni, että meitä oli  odotettu jo tovi Maluanassa, aivan eri suunnalla.

- Sorry Lotta! I had the letters wrong! huikkasi Adriana viereisestä autosta. Ei se mitään, mutta tarkkana tästedes niiden h- ja l-kirjainten kanssa!

Siispä oikaisemaan, ilmoittivat takapenkillä älypuhelimiaan näpräävät naiset: ei kun samaa tietä eteenpäin kohti Maluanaa. Googlen mukaan edessä olisi mainio oikoreitti.

Ratissa Stelio, joka ei käytä älypuhelimien karttoja, empi. Tie näytti kehnolta eikä missään ollut merkkejä sen muuttumisesta paremmaksi. Hän ehdotti kääntymistä takaisin ja paluuta valtatielle. Joutavia! Ehkä tie tästä paranee.

Ei kun eteenpäin. Tässä vaiheessa tie oli vielä aika hyvä, mutta turhan kapea...

Neliveto päälle vaan! Olimme tietysti väärässä tien suhteen. Ei se lopulta enää ollut oikein tiekään, vaan töyssyinen, tiheiden pensaikkojen reunustama väylä keskellä ei mitään.

Tie vai tunneli? Kaikki pensaat olivat erittäin piikikkäitä!

Tunnelitunnelmaa lisäsi se, että matkantekomme oli muuttunut meluisaksi -  terävät piikit raapivat auton pohjaa ja kylkiä niin, että (etenkin auton omistajan) korvia viilsi. Rallikuskin rooliin joutunut Stelio nousi vähän väliä irrottamaan auton pohjaan juuttuneita oksia. Ei ollut tietenkään mitään mahdollisuutta kääntyä takaisin. Olimme jo liian syvällä, eikä autoa olisi edes voinut kääntää.

- Etpä voinut tänä aamuna tietää, millainen työpäivä tästä tulisi, totesin Steliolle.

Hän tyytyi toteamaan: - En! Ja Mr. Markus tulee saamaan shokin, kun näkee auton!

Siitä emme voineet olla kuin yhtä mieltä.

- Otan kuvia todistusaineistoksi, niin nähdään, että naarmuja ei voitu välttää, lohdutin.

Yhtäkkiä Stelio ja edellämme ajanut matkatoveri Vanja kuskeineen polkaisivat jarrut pohjaan. Aseistetut sotilaat ympäröivät automme joka suunnasta. Olimme päätyneet armeijan tukikohdan portille. Siitä ei ollut minkäänlaisia varoittavia merkkejä.

Kaksi  "zona militarin" kynnykselle tupsahtavaa diplomaattiautoa aiheutti kieltämättä melkoisen hämmennyksen. Toisaalta diplomaattikilvet toivat nyt myös turvaa. Mitä te teette täällä, miten löysitte tänne, kuokkavierailta tivattiin. Kerroimme eksyneemme ja huomautimme, että missään ei ollut ajokieltomerkkejä. Emme voineet kuin odottaa tilanteen ratkeamista autoissamme.

Tilanne oli epämiellyttävä. Suloinen matkanjohtajamme tuhersi itkua! Ensin hän oli erehtynyt paikkakunnasta ja nyt johdattanut meidät sotilasalueelle.

Muistiin merkittiin, että lähetystöjen x ja y autot olivat vierailleet tukikohdan portilla tänä päivänä. Neuvonpidon jälkeen sotilaat laskivat aseensa ja pääsimme jatkamaan matkaa. Mutta mihin suuntaan, se oli jälleen hyvä kysymys. Sotilaallinen saattue olisi oikeastaan voinut ohjata meidät ulos! Pahimmassa tapauksessa kieppuisimme jälleen loputtomiin töyssyisiä pikkuteitä pitkin ja päätyisimme takaisin armeijan syliin.

Siltä alkoikin tuntua, sillä kaikki "risteykset" näyttivät samanlaisilta eikä missään näkynyt asutuksen merkkejä. Oli pidettävä pari hermoja tasaavaa tupakkataukoa. Onneksi bensaa riitti. Google-navigaattoreilta sateli taas hyviä neuvoja. Käskettiin kääntymään oikealle, mutta tällä kertaa Stelio, joka tuijotti puhelimen näytön sijaan ympäristöään, piti päänsä.

- Näen tuolla kaukana sähköjohtoja, joten tuolla on jotain, hän päätteli ja käänsi auton nokan vasempaan. Stelio oli taas oikeassa, ja niin raivasimme tiemme ulos labyrintistä ja vihdoin viimein kohti Maluanaa.

Matkanteon melskeessä itse orpokoti oli jo miltei unohtunut. Mutta Afrikassa suhtaudutaan kärsivällisesti odottamiseen, ja kun yltä päältä naarmuuntuneet automme kurvasivat Centro de Esperanzan pihaan, vastaanotto oli juhlallisen lämmin.

Nauroimme yhdessä sille, millaisen mahtavan mutkan kautta saavuimme perille. Ensimmäinen kenttämatkamme Esperanzaan oli ainakin ikimuistoinen.

Tämä oli ensitutustuminen, alustava tunnustelu. Varsinaisten haastattelujen aika koittaisi myöhemmin.

Alkutilanne: kattilallinen riisiä Joanan laitoskeittiön tulisijalla.

Saimme kuulla, että kaikkein kipein tarve olisi keittiölle ja vesipumpulle. Keittiön virkaa hoiti maalattiainen hökkeli, jossa apulainen Joana kohenteli tulisijaa. Eihän tällainen alkeellinen keittiö Mosambikissa ole mitenkään tavaton, mutta työ voisi hoitua myös modernimmin. Sen jälkeen energiaa jäisi ehkä muuhunkin. Liian usein tavallinen arki vie täällä voimat ja ajan niin, että elämästä itsestään tulee eloonjäämistaistelu.

Keittiö näytti olevan kanojen, koiran ja Joanan yhteistä aluetta. Veden kantoivat lapset, kylältä, ja sillä kantovedellä hoidettiin kaikki ruuasta pyykkeihin.

Vamos construir a cozinha - let´s build a kitchen. Siinä mottomme ja lupauksemme. Sinä yönä ketään ei nukuttanut, kun mieli kertasi päivän tapahtumia (harvemmin minua nyt kuitenkaan on aseella osoiteltu) ja tulevia suunnitelmia.

Kävi ilmi, että Mosambikissa osataan tehdä ihmeitä autojen naarmuille, syvillekin. Autot tulisivat kuntoon. Me laittaisimme myös orpokodin keittiön kuntoon.

Terkuin Lotta