Pakkaa pöytä matkalaukkuun

Mikään ei tee bloggaajan tai ylipäänsä kirjoittajan elämästä niin turhauttavaa kuin sähkökatkoksen rikkoma kannettava tietokone! Epätahtinen bloggaus on johtunut siitä, että laite on ollut yli kuukauden huollossa, ja kun koulun loma ajoittui tuohon samaan jaksoon, kilpailin kotikoneesta pelaajapoikieni kanssa. Tulipahan harjoitettua jakamistaloutta.

Tosin muutamankin kerran ehdin ilahtua, että pojilla on minulle asiaa, kunnes tajusin sijaitsevani kiinnostavasti heidän ja tietokoneen välissä.

Erilaisia tietokoneen osia tilailtiin ulkomailta, joten jännitys pysyi yllä. Perjantaina sain murheellisia uutisia: yksikään osanen ei osoittautunut oikeaksi. Edessä lienee uuden työvälineen osto. Mutta miten ja mistä, jos haluaa ääkköset ja öökköset ja luotettavan koneen.

Tietokonekauppoja odotellessa, muistakaa käyttää virtapiikeiltä suojaavia ylijännitesuojia! Meillä niitä oli jo vahingon sattuessa, ei vain juuri kriittisellä hetkellä kriittisessä pistorasiassa. Nyt kaikki pistorasiat on varusteltu.

Vuodenvaihde oli onneksi monien vierailujen takia mukavan täyteläistä aikaa, enkä olisi päivisin ehtinytkään kököttää koneella.

Serkkuni käväisi miehensä kanssa Maputossa. He taisivat olla jo kolmannet kävijät, jotka pakkasivat lähtiessään mukaansa sohvapöydän.

Pöytälevyt pinossa.

Käsityöläistorilla, joka on lempipaikkojani kaupungissa, myydään näitä kauniita ja tukevia puisia pöytiä, joita meilläkin on kaksi.

Jalat taittuvat ristiin ja pöytälevy on irrallinen, joten se todellakin menee laukkuun (hyvä huonekalu myös muuttajalle!).

Helposti siirreltävä pöytä on kotona muutenkin kätevä. Esimerkiksi "kodittomien joulussamme" eli Maputon suomalaisyhdyskunnan aattojuhlassa, jota odottelin joulukuisessa blogipostauksessani, pikkupöytä oli helppo kantaa sinne mihin ihmiset asettuivat.

Pöydän onnellinen omistaja Päivi. Takana pakataan jalkoja.

Kodittomien joulu meni muuten mainiosti. Kiitos kaikille osallistuneille! Pöydässä komeili kinkkukin, ja jopa joulupukki ennätti yllättäen paikalle. Koska hänen maallinen etunimensä oli Noel (ranskaksi joulu), meillä oli todellinen Père Noël... Toiseksi nuorin juhlavieras vain tarkkasilmäisenä pukin lähdettyä ihmetteli, miksi hänen äitinsä näytti ryövänneen joulupukilta kepin.

Ilta huipentui suomalaisiin joululauluihin, olihan paikalla ammattilaulaja kuoroa johtamassa, ja Kulkuset-pasuunaesitykseen.

On aika suloista, että käytännössä kaikki suomalaiset osaavat samat joululaulut, oli Suomesta lähdetty kuinka varhain tahansa. Ne ovat osa kansakunnan yhteistä muistia.

Miehet töissä ja lounastauolla.

Takaisin tuliaisostoksiin. Ruskeissa ja mustissa pöydissä on runsaasti valinnanvaraa koosta alkaen - kassiin mahtuvat "tuliaispöydät" ovat tietysti pienimpiä, mutta isoimpien yksilöiden ääreen voisi nostaa jakkarat. Pöytälevyjen kaiverrukset ovat yksilöllisiä.

Myös jalat ovat erilaisia. Joskus niiden päissä on pelkistetyt nupit, mutta osaan on veistetty eläinten, esimerkiksi sarvikuonojen, päitä. Meidän pöytiemme jalkojen päissä on päät.

Pöytä päiden varassa

Suomeen matkannut levy on kuvioitu peräti molemmin puolin eli pöydän ilmettä voi halutessaan vaihtaa. Sileitäkin levyjä tietysti on.

Kuvan kauniisti kaiverrettu kaksipuolinen pikkupöytä maksoi 5 000 meticalia eli 60-70 euroa ja painoi viitisen kiloa. Ei mikään mahdoton tuliainen siis lentoyhtiöiden nykyisiäkään kilorajoja ajatellen.

Erotatko seuraavan pöytäkauppiaan asiakkaita odottelemassa?

Feimasta saa myös koriste-esineitä, astioita kuten salaattiottimia ja hedelmävateja, capulana-kankaita, laukkuja, pyykkikoreja, koruja, vaatteita, pussukoita, rumpuja...

Alueella on käynnin arvoinen mosambikilaista ruokaa tarjoava ravintola, jossa mekin nautimme kelpo kala-annokset. Meren antimet ovat Maputossa yleensä varma valinta, samoin tietysti kana, jota taitaa Afrikassa olla tarjolla kaikkialla. Sellaisia harvinaisuuksia kuin ankkaa ja kalkkunaa ei oikein tahdo löytää.

Allaolevan kuvan tyypillinen päivän kala -annos ei ole Feimasta, vaan Macanetan rantaravintolasta ja hyvin tavanomainen: grillattu kala, salaattia ja ranskalaisia perunoita, seurana mosambikilaista 2M-perusolutta.

En oikeastaan ole oluen ystävä, mutta kun meitä oli tuona päivänä sattumoisin kaksi naista, en voinut vastustaa kiusausta tilata meille nimenomaan kahta ämmää. Pari kertaa vuodessa ämmäseurassa nautittuna se sopii.

Tyypillinen kalalounas.

Kerran kokeilin Feiman perinneravintolassa ihan uteliaisuudesta vuohta, mutta se oli hiukan sitkeää ja kuivahkoa. Vuohiahan tienvarret ovat täynnä.

 Yksinkertaiset katkarapu- ja kanacurryt ovat yleensä olleet makoisia. Kaikkia perinneruokia leimaa tosin tietty yksinkertaisuus, ruuassa ei ole varaa konstailla.

Jälkiruuaksi söimme baobab-puun hedelmistä tehtyä kiisseliä. Baobabin eli apinanleipäpuun hedelmästä tehdään terveellisenä pidettyä mehua, ja näiden hedelmien käyttöön liittyy myös paljon uskomuksia, kuten täällä usein.

Hedelmiä myydään toreilla muovipusseissa, ja pussitettuina ne näyttävätkin ihan leivänpalasilta.

Pusseissa taka-alalla baobab-hedelmän paloja.

En yhtään tiedä, miten niitä olisi kotona tarkoitus käyttää.

Pöytä löysi paikkansa Helsingissä ja näyttää kuulemma oikein hienolta. Ehkä sen päällä killuu niin ikään Feimasta löytynyt musta, puinen lintuveistos, jonka liikettä seuraillen voi tutkia tasapainon lakeja.

Terkuin Lotta

Patiosta keidas

Kukkuu, täällä ollaan! Rakas blogiyleisö ja -yhteisö, kiitos kärsivällisyydestä ja tervetuloa takaisin. Bloggaustauko venähti vähän turhankin pitkäksi, mutta elokuinen paluu Maputoon sujui sukulaisvierailun takia intensiivisissä joskin sangen iloisissa merkeissä, ja asettautuminen sen päätyttyä vei erinäisistä syistä aikansa.

Kotiutuminen ei vastoin odotuksiani tuntunutkaan vaikealta, vaikka olikin haikeaa hyvästellä läheiset Suomessa, palauttaa pikaluetut viimeiset kirjaston kirjat (ah, kirjasto! Suomenkieliset kirjat!) ja kävellä viimeinen pitkä kävelylenkki (kävely täällä vain on vähän erilaista).

Mutta kaksi vuotta Maputossa olivat näköjään tehneet tehtävänsä. Se, mikä vielä vuosi sitten elokuussa tuntui vieraalta, on nyt asiaankuuluvaa, jopa kotoisaa. Se on erilaista kuin siellä mistä tulen, mutta sillä mennään nyt.

Kasveja ja niiden ruukkuja.

Kas, tuossa mies työntää kolisevia romukärryjään. Tuossa toinen nukkuu puun alla lounastauollaan. Pyörätuolissa joku epäonnisempi, ehkä maamiinojen uhri, hankkii niukkaa elantoaan, ja hädin tuskin kouluikäiseltä näyttävä poika ojentaa hänkin maapähkinäpussejaan.

Txopela-mototaksin kuski aistii jo kaukaa, että olen huomannut hänet, huitomattakin (miten ne tekevät sen?), ja pysähtyy viereeni. Kyllä, haluan kyydin. Onko kuskeilla ja myyjillä jokin kaukoputki, jolla ne lukevat silmien liikahduksia?

Parasta Mosambikissa ovat juuri nämä humoristiset, kärsivälliset, kohteliaat ihmiset.

Ja nyt kasvikaupan kaunis myyjätär väläyttää säteilevän afrikkalaishymynsä, hei, amiga, mitä laitetaan tänään?

Ostin enkelitrumpetin (kukka alhaalla oikealla), kuinkahan sen käy?

Ja amigallehan laitetaan. Tropiikin talvi taittuu kevääksi. Mikä olisi parempi ajankohta Patiosta keidas -projektille (eikö nykyihmisellä pidä aina olla projekti)? Jättiläismäisen mangopuun varjostaman etupihan ja uima-altaan täyttämän takapihan välissä on tilava jalkakäytävänomainen kivetty terassi, jota olin tähän asti somistanut aivan liian pidättyväisesti.

Nyt ihmettelen, miksi.

Elokuussa katsoin patiota uusin silmin: vaatimattomuus hiiteen. Olen ostellut kookkaita palmuja, fiikuksia, värinokkosia ja kasveja, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Prosessi jatkuu.

Ostaisitko mahtaviksi kasvavat elefantin korvat?

Kasvithan ovat kuin karkkeja tai täkäläisittäin capulanakankaita, niihin tulee himo, ja kun pensaaseen tuikkaa pikkusormen, uppoat sinne kohta kyynärpäätäsi myöten.

Patiolla on menneistä ajoista muistuttava kulahtanut baaritiskin tapainen, joten uima-allasbileiden kulissit ovat pystyssä (enää puuttuu säänkestävät korkeat tuolit). On sääli, ettei meillä ole pieniä lapsia. sillä ainakin minusta baaritiski inspiroisi ihaniin kioski- ja kahvilaleikkeihin. Tiskin takana on jopa pistorasia, jonka toimivuutta emme ole kokeilleet.

Minusta on ihanaa viettää aikaa patiolla ja ihailla omatekoista, ei harkiten vaan vaistonvaraisesti koottua pikkuista kaupunkimetsikköäni.

Patiota reunustaa kapea kukkapenkki, johon ystäväni Minna-Maria yli vuosi sitten ryhmitteli pihalla sikin sokin olleet kasvit. Se on nyt oikein ryhdikäs.

Näkymä altaalta etupihalle päin.

Mitähän meidän ulko-olohuoneeseen seuraavaksi hankkisi? Aloe veran? Terveyskapseleinakin myytävää moringaa, mikä se sitten onkin? Lisää hibiskuksia, jotka viime vuonna istutettuina olivat iloinen yllätys - ne kukkivat usein ja upeasti. Passiohedelmäpuun taimen, josta talon seuraavat asukkaat voisivat nauttia, jos se suinkin selviää meistä hengissä?

...ja toiseen suuntaan (siellä se allasbaarikin pilkottaa, mutta henkilökunta on kadoksissa).

Tärkeintä lienee valita sitkeä kasvi, joka kestää kuumaa ja kuivaa ja sinnittelee karussakin maassa. Olen yrittänyt valita sellaisia, joita näen hyväkuntoisina muillakin pihoilla ja kadunvarsilla, ehkäpä ne menestyvät.

Kasvihankintojen ykkönen (eikä taimitarhoja oikeastaan paljon olekaan) on samalla meidän lähimpämme, Feima-käsityöläistori ja sen kasvikauppiaat.

Nokkosbongaripoikani ihastui Feiman värikkäisiin "afronokkosiin".

Kasviryhmien ja kukkapenkkien läpi on mukava maleksia, vaikkei olisi ostoaikeissakaan. Urbaani, köyhä Maputo on paikoitellen kovin ruskea ja pölyinen - tämä ei ihan aina ole mielikuvien trooppinen paratiisi valtameren rannalla -, mutta Feiman trooppinen vihreys rentouttaa, ja puistossa on rauhallinen tunnelma.

Lempipaikkojani Maputossa.

Mutta mitä aiempaan hitauteeni tulee, selvä syy askeettiseen puutarhatyyliin oli tietysti se, etten voinut aina olla varma, riittäisikö meillä vettä johonkin niin mukavaan kuin kukkienkasteluun, kun ei sitä aina riittänyt käsienpesuunkaan, muusta puhumattakaan.

Varma en ole vieläkään. Mutta enää se ei haittaa. Jos kasvi kuukahtaa kuuman kauden auringossa, sekään ei merkitse maailmanloppua. Hommataan uusi - ja ehkä se kuukahtanutkin elpyy.

Kahden edellisvuoden pahin vesisyöppö, vuotava uima-allas, on kai vihdoin kunnolla korjattu. Vedenjakelun säännöstelyyn pitää toki yhä varautua, mutta sen ja tutuiksi käyneiden tankkien kanssa on helpompi operoida kuin arvaamattoman altaan.

Ruukkupariskunta, rouva Appelsiini ja herra Taivas. Isoäiti Kleininsininen on aiempi löytö.

Joku voi ajatella värikkäistä ruukuistani, että siellä Afrikassa on tietysti kaiken värisiä ihanuuksia. Saviruukkuvalikoima on kuitenkin pääsääntöisesti ruskea, tai sitten kasvit myydään muoviruukuissa.  Komeat kasvithan puhuvat puolestaan, ja joka tapauksessa ne on usein tarkoitus istuttaa maahan eli ruukku on väliaikainen. Estetiikka on usein myös niukkuuden estetiikkaa.

Mutta Afrikassa asiat järjestyvät. Ellei halua maalata itse, Feimassa on mies, joka maalaa ruskean saviruukun toivotun väriseksi pyydettäessä jo saman tien (tai niillä väreillä, joita hänellä sattuu olemaan).

Naapurikauppiaalla oli hyllyssään nuo oranssi-siniset kaunottaret ja muita värikkäitä hauskuuksia, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Hän kertoi, että hänen pomonsa maalaa niitä kotonaan.

Seuraan jännittyneenä myös, miten multaan istutetun orkideani käy. Sain ystävättäreltä syntymäpäivälahjaksi suloisen orkidean.

Eräänä päivänä kodinhoitaja kertoi istuttaneensa sen isoon ruukkuun ja kunnon multaan; hän oli ihmetellyt kovin, miksi upea kukka oli niin viheliäisessä ruukussa.

Ja oliko sillä edes kunnon multaa alustanaan, ei siltä näyttänyt? Avasin suuni, mutta kun näin hänen ilmeestään, kuinka hän oli halunnut ilahduttaa minua, suljin sen.

Parin päivän päästä Ana katsoi huolestuneena mahtavassa multahaudassaan nuokkuvaa pientä orkideaa (voihan toki olla, että se ei sittenkään tukehdu, täkäläinen multakin on erilaista kuin meidän!) ja toisti, että siitä tulee varmasti nyt hieno, kun se on päässyt oikeaan multaan. Nyökyttelin voimattomana, ja päätin kaikessa hiljaisuudessa ostaa uuden.

Terkuin Lotta

Ps. Puutarhavinkit ja -neuvot kuumiin ja kuiviin oloihin ovat oikein tervetulleita - kiitos!