tiistai 12. syyskuuta 2017

Patiosta keidas - puutarhaterapiaa Maputossa


Kukkuu, täällä ollaan! Rakas blogiyleisö ja -yhteisö, kiitos kärsivällisyydestä ja tervetuloa takaisin. Bloggaustauko venähti vähän turhankin pitkäksi, mutta elokuinen paluu Maputoon sujui sukulaisvierailun takia intensiivisissä joskin sangen iloisissa merkeissä, ja asettautuminen sen päätyttyä vei erinäisistä syistä aikansa.

Kotiutuminen ei vastoin odotuksiani tuntunutkaan vaikealta, vaikka olikin haikeaa hyvästellä läheiset Suomessa, palauttaa pikaluetut viimeiset kirjaston kirjat (ah, kirjasto! Suomenkieliset kirjat!) ja kävellä viimeinen pitkä kävelylenkki (kävely täällä vain on vähän erilaista).

Mutta kaksi vuotta Maputossa olivat näköjään tehneet tehtävänsä. Se, mikä vielä vuosi sitten elokuussa tuntui vieraalta, on nyt asiaankuuluvaa, jopa kotoisaa. Se on erilaista kuin siellä mistä tulen, mutta sillä mennään nyt.

Kasveja ja niiden ruukkuja.
Kas, tuossa mies työntää kolisevia romukärryjään. Tuossa toinen nukkuu puun alla lounastauollaan. Pyörätuolissa joku epäonnisempi, ehkä maamiinojen uhri, hankkii niukkaa elantoaan, ja hädin tuskin kouluikäiseltä näyttävä poika ojentaa hänkin maapähkinäpussejaan.

Txopela-mototaksin kuski aistii jo kaukaa, että olen huomannut hänet, huitomattakin (miten ne tekevät sen?), ja pysähtyy viereeni. Kyllä, haluan kyydin. Onko kuskeilla ja myyjillä jokin kaukoputki, jolla ne lukevat silmien liikahduksia?

Parasta Mosambikissa ovat juuri nämä humoristiset, kärsivälliset, kohteliaat ihmiset.

Ja nyt kasvikaupan kaunis myyjätär väläyttää säteilevän afrikkalaishymynsä, hei, amiga, mitä laitetaan tänään?


Ostin enkelitrumpetin (kukka alhaalla oikealla), kuinkahan sen käy?

Ja amigallehan laitetaan. Tropiikin talvi taittuu kevääksi. Mikä olisi parempi ajankohta Patiosta keidas -projektille (eikö nykyihmisellä pidä aina olla projekti)? Jättiläismäisen mangopuun varjostaman etupihan ja uima-altaan täyttämän takapihan välissä on tilava jalkakäytävänomainen kivetty terassi, jota olin tähän asti somistanut aivan liian pidättyväisesti.

Nyt ihmettelen, miksi.

Elokuussa katsoin patiota uusin silmin: vaatimattomuus hiiteen. Olen ostellut kookkaita palmuja, fiikuksia, värinokkosia ja kasveja, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Prosessi jatkuu.

Ostaisitko mahtaviksi kasvavat elefantin korvat?

Kasvithan ovat kuin karkkeja tai täkäläisittäin capulanakankaita, niihin tulee himo, ja kun pensaaseen tuikkaa pikkusormen, uppoat sinne kohta kyynärpäätäsi myöten.

Patiolla on menneistä ajoista muistuttava kulahtanut baaritiskin tapainen, joten uima-allasbileiden kulissit ovat pystyssä (enää puuttuu säänkestävät korkeat tuolit). On sääli, ettei meillä ole pieniä lapsia. sillä ainakin minusta baaritiski inspiroisi ihaniin kioski- ja kahvilaleikkeihin. Tiskin takana on jopa pistorasia, jonka toimivuutta emme ole kokeilleet.

Minusta on ihanaa viettää aikaa patiolla ja ihailla omatekoista, ei harkiten vaan vaistonvaraisesti koottua pikkuista kaupunkimetsikköäni.

Patiota reunustaa kapea kukkapenkki, johon ystäväni Minna-Maria yli vuosi sitten ryhmitteli pihalla sikin sokin olleet kasvit. Se on nyt oikein ryhdikäs.

Näkymä altaalta etupihalle päin.

Mitähän meidän ulko-olohuoneeseen seuraavaksi hankkisi? Aloe veran? Terveyskapseleinakin myytävää moringaa, mikä se sitten onkin? Lisää hibiskuksia, jotka viime vuonna istutettuina olivat iloinen yllätys - ne kukkivat usein ja upeasti. Passiohedelmäpuun taimen, josta talon seuraavat asukkaat voisivat nauttia, jos se suinkin selviää meistä hengissä?

...ja toiseen suuntaan (siellä se allasbaarikin pilkottaa, mutta henkilökunta on kadoksissa).

Tärkeintä lienee valita sitkeä kasvi, joka kestää kuumaa ja kuivaa ja sinnittelee karussakin maassa. Olen yrittänyt valita sellaisia, joita näen hyväkuntoisina muillakin pihoilla ja kadunvarsilla, ehkäpä ne menestyvät.

Kasvihankintojen ykkönen (eikä taimitarhoja oikeastaan paljon olekaan) on samalla meidän lähimpämme, Feima-käsityöläistori ja sen kasvikauppiaat.

Nokkosbongaripoikani ihastui Feiman värikkäisiin "afronokkosiin".

Kasviryhmien ja kukkapenkkien läpi on mukava maleksia, vaikkei olisi ostoaikeissakaan. Urbaani, köyhä Maputo on paikoitellen kovin ruskea ja pölyinen - tämä ei ihan aina ole mielikuvien trooppinen paratiisi valtameren rannalla -, mutta Feiman trooppinen vihreys rentouttaa, ja puistossa on rauhallinen tunnelma.

Lempipaikkojani Maputossa.

Mutta mitä aiempaan hitauteeni tulee, selvä syy askeettiseen puutarhatyyliin oli tietysti se, etten voinut aina olla varma, riittäisikö meillä vettä johonkin niin mukavaan kuin kukkienkasteluun, kun ei sitä aina riittänyt käsienpesuunkaan, muusta puhumattakaan.

Varma en ole vieläkään. Mutta enää se ei haittaa. Jos kasvi kuukahtaa kuuman kauden auringossa, sekään ei merkitse maailmanloppua. Hommataan uusi - ja ehkä se kuukahtanutkin elpyy.

Kahden edellisvuoden pahin vesisyöppö, vuotava uima-allas, on kai vihdoin kunnolla korjattu. Vedenjakelun säännöstelyyn pitää toki yhä varautua, mutta sen ja tutuiksi käyneiden tankkien kanssa on helpompi operoida kuin arvaamattoman altaan.


Ruukkupariskunta, rouva Appelsiini ja herra Taivas. Isoäiti Kleininsininen on aiempi löytö.
Joku voi ajatella värikkäistä ruukuistani, että siellä Afrikassa on tietysti kaiken värisiä ihanuuksia. Saviruukkuvalikoima on kuitenkin pääsääntöisesti ruskea, tai sitten kasvit myydään muoviruukuissa.  Komeat kasvithan puhuvat puolestaan, ja joka tapauksessa ne on usein tarkoitus istuttaa maahan eli ruukku on väliaikainen. Estetiikka on usein myös niukkuuden estetiikkaa.

Mutta Afrikassa asiat järjestyvät. Ellei halua maalata itse, Feimassa on mies, joka maalaa ruskean saviruukun toivotun väriseksi pyydettäessä jo saman tien (tai niillä väreillä, joita hänellä sattuu olemaan).

Naapurikauppiaalla oli hyllyssään nuo oranssi-siniset kaunottaret ja muita värikkäitä hauskuuksia, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Hän kertoi, että hänen pomonsa maalaa niitä kotonaan.

Seuraan jännittyneenä myös, miten multaan istutetun orkideani käy. Sain ystävättäreltä syntymäpäivälahjaksi suloisen orkidean.

Eräänä päivänä kodinhoitaja kertoi istuttaneensa sen isoon ruukkuun ja kunnon multaan; hän oli ihmetellyt kovin, miksi upea kukka oli niin viheliäisessä ruukussa.

Ja oliko sillä edes kunnon multaa alustanaan, ei siltä näyttänyt? Avasin suuni, mutta kun näin hänen ilmeestään, kuinka hän oli halunnut ilahduttaa minua, suljin sen.

Parin päivän päästä Ana katsoi huolestuneena mahtavassa multahaudassaan nuokkuvaa pientä orkideaa (voihan toki olla, että se ei sittenkään tukehdu, täkäläinen multakin on erilaista kuin meidän!) ja toisti, että siitä tulee varmasti nyt hieno, kun se on päässyt oikeaan multaan. Nyökyttelin voimattomana, ja päätin kaikessa hiljaisuudessa ostaa uuden.

Terkuin Lotta

Ps. Puutarhavinkit ja -neuvot kuumiin ja kuiviin oloihin ovat oikein tervetulleita - kiitos!

4 kommenttia:

  1. Tervetuloa takaisin blogimaailmaan. Ja kiva että Maputoon paluu tuntui jo tutulta.Minä suosittelelisin kasviksi Carissa macrocarpaa; se on kotoisin Etelä-Afrikasta, jossa sitä kutsutaan Natal plumiksi(onko tuttu?). Täällä se on suosittu puistopensaskasvi,ja tässä vieressäkin sitä kasvaa.Ihanalta tuoksuvat kukat ,ja syötävät marjan tapaiset hedelmät. On aika kestävä myös mitä säähän tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minun pitää selvittää tuo kasvi, eli kiertely kaupoissa jatkuu...

      Poista
  2. Mulle tulee nyt ensiksi mieleen kaikki kaktukset ja mehikasvit, nehän elää melkein ilman vettä.Niitä ainakin näkyy joka paikassa tien varsilla ja pihoilla pitkin Afrikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kaktus olisi oivallinen kumppani. Täytyy käydä hakemassa muutama! Ja noita mehikasveja näkyy paljon myös. Ne ovat hauskan näköisiäkin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!