Mielessä bileet

Kerroin viimeksi siitä, kuinka päätimme rakentaa orpokotiin keittiön ja tuoda sinne myös juoksevan veden. Lokakuussa meillä oli siis mielessä vain yksi asia: bileet.

Pitihän meidän järjestää Maputon marraskuun parhaat bileet! Keittiö ei rakennu itsestään, siihen tarvitaan rahaa eli varainkeruujuhla. Ihan ensimmäiseksi varasimme juhlatilan. Jokainen tietää, että sitten kun on deadline, alkaa tapahtua. Suunnittelu ilman deadlinea tuppaa lykkäämään asioita hamaan tulevaisuuteen.

Kun ihminen antaa, hänestä on hauskaa myös saada jotakin. Siihenhän koko varainkeruujuhlien idea perustuu! Me tarjoaisimme kivan juhlapaikan, musiikkia, orpokodin toimintaa ja omaa hankettamme esittelevän valokuvanäyttelyn, ruokaa, juomaa ja huutokaupan.

Alkuun piti suunnitella lippu ja määrittää sille hinta. Sehän ei saisi olla liian halpa, mutta liian kallis lippu tietäisi tyhjää tilaa. Lopuksi lippumme hinta asettui noin 40 euroon. Tavoitteenamme oli sadan hengen juhlayleisö.

Hihat heilumaan! Maputossa on valtava brasilialaisyhteisö, ja monilla ryhmämme naisista näytti olevan paljon kontakteja ja myös rutiinia käytännön hyväntekeväisyydessä.

Sain tämän huutokaupatun rannekorun yllättäen joululahjaksi...

Musiikkia mietittiin; Maputon maineikkain (ja ainoa) klassinen orkesteri, meille monista virallisista tilaisuuksista tuttu Xiquitsi, jonka olimme muutamaa vuotta aiemmin kuulleet esittävän myös Sibeliuksen Finlandian suomeksi, oli illallisneuvottelujen jälkeen valmis lahjoittamaan panoksensa, ja orpokodin väki esittäisi oman numeronsa. Minä aloin suunnitella valokuvanäyttelyä. Kirjoitin kuvatekstit englanniksi ja "kollegat" käänsivät ne portugaliksi.

Patsas huutokauppaan CELO-taidekaupasta.

Otimme yhteyttä juhlapaikaksi valitun guesthousen kanssa toimivaan catering-yritykseen ja aloimme selvittää sitä, millainen ruoka- ja juomatarjoilu oli mahdollinen budjettimme rajoissa. Tarjolla ei olisi pelkkiä cocktailpaloja, vaan lämmintä ruokaa.

Päädyimme tekemään jälkiruuat itse, sillä joukossamme oli taitavia leipojia.

Palkattiin Master of Ceremony, juontaja, ja kirjoitettiin hänelle käsikirjoitus. Kysymyksiä riitti. Kukat? Säätila? Kuka möisi lippuja ovella? Tulisivatko tarjoilijat cateringin kautta vai guesthousesta? Siivous? Kassalipas?

Sovimme, että saisimme käyttää guesthousen maksupäätelaitetta - se oli iso helpotus.

Orpokodin väki tulisi juhlaan, kuka kuljettaisi heidät ja millaista purtavaa heille pitäisi heti olla tarjolla?

Kävimme myös juristin juttusilla varmistamassa, ettemme rikkoneet lakeja tai sääntöjä hankkeellamme. Vaatiihan jo talonrakennuskin luvan. Tarvittaessa voisi tietysti puhua olemassaolevan "keittiön" laajennuksesta. Kaikki oli kuitenkin kunnossa.

Oli upeaa nähdä, miten moni halusi olla mukana ja tukea meitä esimerkiksi lahjoittamalla tavaraa myyntiin. "Kollegani" hoitivat huutokaupan hienosti. Muun muassa Mia Couto, Mosambikin tunnetuin kirjailija, jota on väläytelty myös Nobel-ehdokkaaksi, lahjoitti huutokauppaan kolme kirjaansa omistuskirjoituksin.

Sen lisäksi saimme koruseppien tekemiä koruja (joista yksi löysi tiensä kuusen alle meillä kotona!), joogatunteja ja joogamattokasseja, käsitöitä, taide-esineitä, capulanalaukkuja, tuotekoreja kosmetiikkaliikkeestä ja ruokakaupasta, kauneushoitoloiden lahjakortteja... lista oli pitkä.

Juhlia edeltävinä viikkoina kukaan meistä ei tainnut muusta puhuakaan (puolisot kestivät kaiken urheasti), enkä poistunut kotoa ilman pääsylippukirjekuoriani: ainahan voisi löytyä joku, jolle tarjota juhlakutsua. Taisimme rakentaa keittiötä unissammekin! Mutta meitä siivitti hyvä energia, joka heijastui kaikkeen.

Olin esimerkiksi luullut, että en osaa myydä mitään, mutta huomasin, että kun on kyse sitoumuksesta oma ryhmän ihmisiä, omaa työtä ja ennen kaikkea orpokodin lapsia kohtaan, sitä löytää itsestään uusia puolia.

Se oli virkistävä havainto. Kuinka helposti sitä urautuukaan, ja usein juuri niin, että juuttuu kuviteltuihin rajoitteisiinsa!

Mutta kun työskentelee ryhmässä, jossa kukaan ei ole tuttu vuosien takaa, tällaisia häiritseviä ennakko-oletuksia myös on vähemmän.

Oletus on, että osaat.

Lippua luonnosteltiin! Hinta muuttuisi, Special Guest saisi nimen, ja lipun hintaan kuuluisi drinkki.

Aika pian kyllästyimme naputtelemaan viestejä ja siirryimme ääniviesteihin, ja kotona puolisoa nauratti, kun kellonajasta riippumatta puhelimestani kaikui yhtäkkiä: "Lotta... What do you think... " kun johonkin asiaan pyydettiin kantaa. Tai vastaavasti hän kuunteli loputtomia sanelujani eikä ihmetellyt, kun esimerkiksi huomasi minun kuvaavan kännykällä klemmaria (en muistanut, mikä niiden käännös on portugaliksi, ja tarvitsin nopeasti purkillisen klemmareita hallitakseni lippubisneksiä. Hoidin omien laskujeni lisäksi muidenkin lippumatematiikat, sillä minut oli nimetty projektin talousvastaavaksi).

Pääsin helpolla sikäli, että minun ei tarvinnut maanitella ihmisiä ostamaan lippuja. Jokainen, joka asuu täällä (tai missä tahansa kehitysmaassa), tietää, että kaikki käsiparit tarvitaan, jotta kanssaihmisillä olisi parempi elämä.

Oivasin myös keränneeni neljässä vuodessa kontaktiverkoston! Minusta, tulokkaasta, olikin tullut Maputon veteraani. Ilman projektiamme en ehkä olisi pysähtynyt pohtimaan asiaa.

Aloitin lipunmyynnin suomalaisista, ja käytännössä kaikki suurlähettiläästä alkaen lupasivat tulla juhlaamme. Nekin, joille päivä ei sopinut (valitsemamme perjantai oli osa pitkää viikonloppua, mutta sitähän emme olleet juhlahuumassamme huomanneet), ostivat kuitenkin tukimielessä lipun.

Valitsimme kuvia valokuvanäyttelyä varten.

Keittiöhanke taisi konkretisoitua minulle lopullisesti eräänä lokakuisena iltapäivänä, kun jonotin Woolworthin ruokakaupalla kassalle ja kaksi poikieni koulusta tuttua eteläafrikkalaista äitiä huhuili minua kauempaa.

Toinen, Tosha, on ammatiltaan tapahtumanjärjestäjä, ja Sharon pyörittää omaa ruokabisnestään. Olin lähettänyt heillekin Charity Get-Together -kutsun kysellen, halusivatko he ostaa lippuja. He halusivat tietää lisää.

Näyttelyä tekemässä. Nyttemmin lapsia on tullut lisää.

 - No, meitä on muutaman naisen porukka, ja rakennamme keittiön orpokotiin Maluanaan, kuulin sanovani.

Minun piti oikein pysähtyä ja jäädä hetkeksi miettimään omia sanojani. Oli kuin olisin kuullut jonkun toisen puhuvan.

Näin, että molemmat naiset kiinnostuivat ja joku heidänkin takanaan höristi korviaan, ja tajusin, että sillä, mitä olimme tekemässä, oli merkitystä.

 - Rakennamme keittiön orpokotiin Maluanassa, toistin ostoskärryni ylitse yhtä paljon itselleni kuin Toshalle ja Sharonille, ja sillä hetkellä tiesin, että siitä tulisi totta. Rakentaisimme talon Afrikkaan.

Näitä ihmeellisiä hetkiä, jotka muistaa loppuikänsä, ei voi päättää etukäteen, ja minulla tapahtumapaikaksi valikoitui ruokakaupan kassajono. Mutta sekin tuntui kaikkien näiden vuosien jälkeen pelkästään sopivalta. Olimmehan keittiöpuuhissa.

Kuinka juhlat onnistuivat? Siitä lisää pian.

Terkuin Lotta