Tuntihotellin kynnyksellä ja muita kuvia Maputosta

Että voi bordellissa olla hieno sisäänkäynti! Tämän, ja monta muutakin yksityiskohtaa, voi nähdä sunnuntaikävelyllä Maputossa.

Seinämaalaukset houkuttelevat sisään.

Värikäs ja eläväinen Maputo on yksityiskohtien kaupunki. Saksan entinen suurlähettiläs Philipp Schauer julkaisi tänä vuonna työn ohessa koostamansa Maputo - Architectural and Tourist Guide -oppaan.

Arkkitehtonisesti ja historiallisesti kiinnostavista kortteleista saa lyhyelläkin kävelyllä paljon irti etenkin, jos on valmistautunut. Schauer on jakanut kirjansa valmiisiin kävelykierroksiin, joiden kautta kaupunkia on helpompi hahmottaa.

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, Maputo on myös vastakohtien kaupunki. Alla Mosambikin pankin rakennus (mitä köyhempi maa, sitä komeampi pankki?), joka edustaa niinsanottua trooppista modernismia - ja vastapäinen kulmaus.

Kaksi eri kaupunkia, kuvakulmasta riippuen.

Köyhän maan komea pankkirakennus

Me kävelimme pienen pätkän Baixassa eli downtownissa, alakaupungilla; portugalin em baixo tarkoittaa "alhaalla". Schauer on antanut Baixa-kävelylleen nimen "Where it all began", siellä, missä kaikki alkoi.

Ja rauniot sitä vastapätä...

Sunnuntaina Maputossa on tilaa kävellä - ja myös innokkaita, hiukan epätoivoisia katukauppiaita. Mutta heihin on opittava suhtautumaan kärsivällisesti. (Myönnän, ettei se aina ole helppoa, mutta eipä ole helppoa kauppiaillakaan.)

Sataman tuntumassa sijaitseva piskuinen Rua do Bagamoyo esiintyy myös edesmenneen Henning Mankellin kirjassa Likainen enkeli. Livahdin hotellin ala-aulaan, kun näin avoimesta oviaukosta rappukäytävän värikkäät muraalit.

Vastaanotto oli häveliäästi piilossa portaiden takana.

Seinämaalauksiin törmää Maputossa usein, mutta tässä ne yllättivät minut. Kai aulan on tarkoituskin olla kutsuva eikä luotaantyöntävä, vaikka mielikuvissa sen olettaisi olevan jotenkin pimeä ja surkea.

Huoneen hinta oli 250 meticalia tunnilta. (1000 meticalia on tällä hetkellä noin 13 euroa.)

Seuraavan hotellin oviaukosta pilkottivat samantapaiset maalaukset. En mennyt sisään, sillä kynnyksellä keinahteli valkomekkoinen päivystäjä huimilla koroillaan.

Bagamoyo-kadulla on monta muutakin mielenkiintoista taloa, muun muassa kuvataidekoulu. Katuhan oli alkujaan ihan tavallinen asuinkatu - hämärän maineensa se sai vasta vuosien varrella.

Kuvataidekoulu Bagamoyo-kadulla.

Tarkkasilmäinen ystävätär huomasi Rua do Catemben ja Rua do Bagamoyon risteyksessä kauniin punaisen postilaatikon, muistomerkin menneiltä ajoilta.

Presidenttivainaa tervehtii postilaatikosta.

Eihän Maputossa ole postilaatikkoja! En tiedä, milloin tämä on viimeksi palvellut. Sen sisäpinnalta tuijotti entinen presidentti Samora Machel.

Rua Consiglieri Pedrosolla 1920-luvulla rakennettu Casa Cantoja heijastuu vastapäisen talon fasadista.

Peilikuva kadulla.

Maputon asemasta olen kirjoittanut ennenkin. Puolisen vuotta sitten sen edustalla oli vielä työmaa. Nyt kulkijaa työmaa-aitojen sijaan upeat istutukset.

Uudet kukkaistutukset aseman edustalla.

Hiljainen asemarakennus on erikoisessa ristiriidassa rosoisen ja vilkkaan asema-aukion kanssa. Kävin vähän aikaa sitten juna-aseman rautatiemuseossa, mutta siellä tuli erikoinen olo: se oli kuin museo museossa.

Esillä oli kaunis vanha höyryjuna, joka oli paljon paremmassa kunnossa kuin asemalla odottavat palvelevat junat! Museo on varmasti aseman ylpeys, mutta minusta mielenkiintoisempaa oli kaikki se, mikä oli museon ulkopuolella.

Museossa oli hieno höyryjuna...

ja tässä Nokia-junavanhus valmiina lähtöön muutaman tunnin kuluttua.

Asema-aukio kannattaa ylittää rivakasti, mutta valppaana, sillä pysäkeille kiitävät chapat ja muut bussit eivät pahemmin väistele jalankulkijoita. Chapat ajavat holtittomasti. Kuskit saavat maksun kyytien lukumäärän mukaan.

Päätimme kierroksen vanhan teatteri Scalan kahvilaan. Nämä Maputon siirtomaa-ajan nuhjuiset teatterit ovat vallan viehättäviä. Ne tuovat mieleeni lapsuuteni Helsingin elokuvasalit. Tällaisiksi nekin olisivat muuttuneet, jos ne olisivat jääneet vaille huolenpitoa.

Scalassa on joulukuun alussa konsertti, johon olen tänään menossa hankkimaan lippuja.

Scala-teatterin parvekkeella oli kiva istua kahvilla.

Siirtomaa-aikana näissä teattereissa oli erilliset katsomot mustille ja valkoisille, ja myös erilliset lipunmyynnit.

Scalan katsomo, johon kurkistimme, muistutti minua illasta vuosi sitten, kun menin entiseen Ciné Africa -elokuvateatteriin konserttiin. Olenkohan jo kertonut siitä? Hauska kokemus kestää toisen kertomisen. Art deco -teatterin sali oli pölyisen kaunis, menneiden aikojen muistomerkki sekin punaisen postilaatikon tapaan.

Saatoin melkein kuulla siirtomaa-ajan naisten korkojen kopinan ja haistaa sen ajan hyväosaisten hajuvesipilvet.

Meitä oli viisi, ja kun etenimme penkkirivillä, huutelin jonon ensimmäiselle, ettei istuutuisi vielä: "Tässä on istuimet, mutta ei selkänojia, voitteko vielä mennä pari tuolia edemmäs?"

"Mutta kun täällä on pelkät selkänojat eikä istuimia", kuului vastaus.

Terkuin Lotta