Katutaidetta

Onko krediittejä?

Maputossa elämä tapahtuu kaduilla. Fundaçao Fernando Leite Couto -kulttuurikeskuksessa ihan naapurissani oli maaliskuun ajan Dino Jethán  Nas ruas de Maputo- eli Maputon kaduilla -niminen näyttely. Se oli oivallinen läpileikkaus kaupungin arjesta. Tuntui kuin olisi tehnyt pitkänkin kaupunkikierroksen, vain vartissa. 

Huvittelin miettimällä, kuka tutuistani saisi minkäkin teoksen, jos olisi sopiva hetki leikkiä joulupukkia. (Tässä postauksessa on vain osa näyttelyn annista.) Otin samalla vapauden laatia kuviin pienet syventävät esittelyt.

Tyttäreni Anna saisi allaolevan katukenkäkaupan, sapatarian. Sapatarian yhteydessä voi olla myös suutari. Anna saisi kenkäteoksen, koska hän on itse jättänyt tänne aika monet kengät. Esimerkiksi yksi vartija taisi joulukuussa saada ihan upouudet lenkkarit, jotka olivat olleet nettikaupan virheostos.

Ja juuri Annan kanssa lähdimme kerran kävelylle heilutellen hyväkuntoista, Suomesta tuotua Rieker-kenkäparia, jolle piti niin ikään löytää uudet jalat. Emme ehtineet kuin seuraavalle isolle poikkikadulle, Mao tse Tungille. Siinä jo meitä lähestyi elämän kuluttama vartija, joka kysyi, saisiko hän viedä kengät vaimolleen.  

Näin Maputossa myydään kenkiä.

Paragem de txopelas, txopela-pysäkki, lukee allaolevassa puuveistoksessa. Avonaisissa tuktuk-takseissa ei tule kuumanakaan päivänä hiki. "Tämä on vähän kuin Vuoristorata", kommentoi poikani viimeksi, kun keikuimme tukka hulmuten txopelan takapenkillä.

Txopela-työn lahjoittaisin ystävälleni Niinalle, joka oli toissa vuonna vaihto-opiskelijana täällä Maputossa, ja jolta sain yhden txopela-kuskin numeron. Maputossahan ei ole, kuten ei ehkä monessa muussakaan Afrikan maassa, mitään taksikeskusta, vaan taksit ja txopelat on vain tiedettävä, jos kodin edessä ei ole kenenkään vakiopysäkkiä. Kuskien numerot kannattaa ottaa talteen. 

Niina, mennäänkö txopelalla?

Allaoleva teos esittää My Love -bussia. Näillä mosambikilaiset liikkuvat, ja meno näyttää joskus hengenvaaralliselta. Bussit - joskus niitä kutsutaan myös I Love You -busseiksi - lastataan ihan täyteen ja senkin jälkeen vielä vähän. Aina mahtuu voisi olla My Loven motto.

Bussin nimitys tulee siitä, että ihmisten on pidettävä kiinni toisistaan pysyäkseen kyydissä.

My Love -bussit kulkevat pitkin Kim il Sungia, joka taitaa olla yksi Maputon vilkkaimmin liikennöidyistä kaduista. Lavalla keikkuvilla matkustajilla on hyvä näköala, ja joskus, kun istun olohuoneessani ja verhot on vedetty sivuun, huomaan katsovani suoraan muurin yli tuijottaviin päihin, kun bussi seisoo paikallaan. My Loven ihmisillä on lavaltaan parempi näköala kuin minulla, joka näen lähinnä piikkilankaa.

Antaisin teoksen kodinhoitajalleni Analle, joka kulkee My Love -busseilla ja pienemmillä, pakettiauton kokoisilla chapa-busseilla. Bussikuskit ovat jälleen uhanneet lakolla bensan hinnannousun takia.

Näitä lakkouhkia on toisaalta tämän tästä, ja bensan hinta nousee koko ajan niistä huolimatta. Bussit kulkevat, hinnat nousevat, ja monilla ihmisillä on talouskriisin runtelemassa, maailman kymmenen köyhimmän maan joukkoon kuuluvassa Mosambikissa aina vähän vaikeampaa.

Halataan toisiamme - ja sitten herran haltuun.

Ystävälläni Marikalla on aina iloisen väriset, hyvinhoidetut kynnet Maputon tapaan. Mani-pedikyyri on perjantain vakiohupi. Varpaathan ovat täällä esillä ympäri vuoden. Myös sormissa näkee aivan upean värisiä kynsiä.

Kadunvarren kynsisalonki sopisi koristamaan Marikan työpöytää. Ei Marika kyllä kynsiään kadulla hoidata, vaan kynsisalongeissa, joita on paljon. Mutta katulakkaajillakin on asiakaskuntansa.

Kynsilakkalevyjään kanniskelevat miehet ovat minusta hauska näky Maputon katukuvassa. Kaukaa voisi luulla, että he kantavat jotain musiikki-instrumenttia.

Katukynsisalonki toi mieleeni Marikan.

Hedelmäkauppiaita esittävä työ toi mieleeni Mexian. Sisarentyttäreni jaksoi meillä ollessaan aina huolehtia siitä, että kaikille riitti tuoreita hedelmiä. Todellisuudessa kärryt eivät aina ole noin hienoja - usein hedelmät ovat vain maassa capulanakankaan tai muun pressun päällä tai ämpärissä myyjättären pään päällä.

Hedelmät eivät ikävä kyllä yleensä ole paikallisia. Katukauppiaat myyvät enimmäkseen tuontituotteita kuten kaupatkin, ellei tiettyjä sesonkituotteita, kuten litchiä, oteta lukuun. Se on turhauttavaa, logistiikka ja tuotantoketjut eivät ole Mosambikin vahva puoli. Mutta katukauppiailta on sentään mukavampi ostaa.

Hedelmiä ja joitakin vihanneksia saa aina kadulta.

Kadunkulman kirjakauppiaat kuuluvat kaverilleni Katjalle. 

Hän se ensimmäisenä hoksasi, mitä kaupungin kohtaa työ esittää. "Hei, tuohan on Debonairin !kulma!" Vihreän katoksen alla on Debonair-pizzeria Kim il Sungin ja Mao tse Tungin kulmassa. Pizzat eivät ikävä kyllä ole mistään kotoisin. Ravintolan edessä päivystävät käytettyjä kirjoja myyvät kauppiaat.

Kadun toisella puolella on sopivasti Yhdysvaltain lähetystön Martin Luther King -kulttuurikeskus, joka tarjoaa muun muassa englannin opetusta. Miesten nimet eivät Maputon kaduilta lopu, ja tässä nimenomaisessa kulmauksessa Mao Tse Tung, Kim il Sung ja Martin Luther King kohtaavat sovussa.

Debonairin kulman kirjakauppiaat meidän lähellä.

Ystäväni Tzitzi asuu alla olevan kuvan esittämän Nautilus-kahvilan lähellä. Nautilus-työ lehtikauppiaineen sopisi hänen hyllylleen.

Kahvila tosin suljettiin äskettäin. Viime aikoina elintarvikeviranomaiset ovat sulkeneet monia Maputon perinteisiä kahviloita ja ravintoloita. 

Syynä ovat olleet puutteet hygieniassa ja henkilökunnan työoloissa. Asiakaspuolelle on näytetty hyvää julkisivua sillä aikaa kun (paikallinen) henkilökunta on paiskinut töitä hirveissä oloissa. Hyvä vain, että asiaan puututaan.  Ehkä Nautiluskin saadaan remontoitua pian.

Perinteinen Nautilus-kahvila Avenida Julius Nyererellä, edessä sanomalehtimyyjät.

Ystäväni Fimma saattaisi ilahtua ilahtua teoksesta, jossa kodinhoitajien asut keikkuvat puun oksilla.  Meidän lähellämme Kenneth Kaunda -kadulla myydään kodinhoitajien työasuja, "batoja", useammassakin puussa.

Maputolainen vaatepuu kuuluu Fimmalle siksikin, että vietin hänen kanssaan hauskan ja pitkän illan Fundaçao Fernando Leite Couton viihtyisässä ravintolassa juuri kun hän oli juuri tullut Maputoon. Aika harva pystyy tulemaan tänne asti, vaikka haluaisikin, joten olen viime huhtikuusta erityisen kiitollinen. Jos oikein muistan, matkalla lentokentälle Fimma nappasi vaatepuusta kuvan.

Vaatepuiden takana oikealla pilkottaa toinen tyypillinen näkymä: kauppias autojen välissä liikennevaloissa. Työn nimi oli muistaakseni 300 meticais, 300 meticalia. Joskus tuntuu, että liikennevaloissa voi tosiaan ostaa mitä vain kukista kilpikonniin ja matoista adaptereihin. Eikä kauppiaiden suuntaan kannata vilkaistakaan, jos ei halua ostaa. Joskus tuntuu, että he osaavat lukea ajatuksiakin ja näkevät pienetkin silmien liikkeet ikkunoiden läpi.

Maputon vaatepuuut

Ystävälleni Ellielle, joka opiskelee kestävää kehitystä, lahjoittaisin vesikanistereiden kerääjiä esittävän työn.

Kanisterikimppujen kantajia näkee kaupungilla. Tyhjiin kanistereihinhan voi ottaa vaikka vettä vedenottopisteistä. Minä kierrätän meidän kanisterimme kodinhoitajalle ja vartijoille.

Maputossa ei ole mitään kunnollista kierrätysjärjestelmää, epävirallinen kylläkin (lähes kaikki kelpaa aina jollekulle, ja kaduilla kulkee kottikärryjen kanssa miehiä, jotka ostavat rikkinäisiä kodinkoneita purkaakseen ja myydäkseen niistä kaikki kelvolliset osat).

Tavaraa ei nähdä samalla tavalla konmaritettavana riesana kuin Suomessa, kun sitä ei monellakaan ole yli tarpeen, hyvä jos sitäkään.

Yksityiset firmat ovat ihan äskettäin alkaneet tarjota jonkinlaisia kierrätyspalveluja. Saa nähdä, miten nopeasti ne yleistyvät. Skandinaavisen koulun pihassa on kierrätyssäiliö vesipulloille. Edistyksellistä!

Kanisterikimppu.

Näen välillä mielessäni näyn, jossa istun dementiakodissa tuoliin köytettynä ja kaikki on kadonnut mielestäni. Mutta yksi taito on jäljellä. Toistelen hoitajille portugaliksi, suomalaisittain korostaen: "Tem créditos de Vodacom?" Onko krediittejä? Jos dementiakodin hoitaja on ymmärtäväinen, hän lykkää kouraani puhelinkrediittiä esittävän paperinpalan. Kohta aloitan huutelun taas alusta.

"Onko krediittejä?" oli ensimmäinen lause, joka minun oli pakko oppia, jotta olisin voinut käyttää kännykkää. Ja sitten piti vielä osata täsmentää, minkä arvoisen krediitin haluaa. Siitä se kaupanteko Maputossa lähti.

Puhelinkrediittejä myydään joka kadunkulmassa. Koska meidän taloudessamme on lisäkseni 12- ja 15-vuotiaat pojat, voitte arvata, että minulta itseltäni kysellään kotioloissa "Onks krediittii?" aika usein.

Tem créditos? -rouva vain puuttuu kuvasta.

Puhelinkrediittiasetelma kuvaa omaa arkeani. Mutta tämä viimeinen, Xipamaninen paikallistoria esittävä puutyö on suosikkini, ja se koristaa sohvapöytääni.

Puoliso toi sen kotiin yhtenä iltapäivänä. Hän oli ostanut sen käsityöläistorin edestä katukauppiaalta 500 meticalilla, alle 10 eurolla.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Dina Jethá pyytää puutöistään useita satoja dollareita. Hänellä oli töissään toki enemmän materiaaleja ja monipuolisia puunkäsittely- ja muita tekniikoita, ja työt ovat viimeistellympiä, mutta hinnoittelupolitiikka tuntui silti hiukan rohkealta. Minusta on myös aina vähän hölmöä, jos maksu pyydetään muussa kuin maan omassa valuutassa.

Olin juuri edellisviikolla ollut toista kertaa Xipamaninen paikallistorilla, jota lähemmäs paikallisväriä ei Maputossa varmaankaan pääse. Teoksessa muuten e ja i ovat vaihtaneet paikkaa, Mircado de Xepamanine, mutta kirjoitustaito ei ehkä olekaan tekijälle se olennainen.

Löysin Xipamaninesta muun muassa mustaa mosambikilaista irtoteetä, jota en tiennyt enää olevan olemassakaan. Se kun ei löydä tietään markettien Lipton-teiden joukkoon.

Lihaosasto oli pökerryttävä, haiseva ja unohtumaton. Tarjolla oli muun muassa valtavia lehmien päitä, lehmien mahalaukkuja (pötsejä?) ja melko kokonaisen näköisiä vuohia. Ja järjetön määrä kärpäsiä, lihaosastohan ei ollut mikään viilennetty erityishuone, vaan yksi käytävä sottaisella ulkotorilla.

Kun hoipertelin lihakäytävältä ulos hengitystäni pidätellen - ja minä en ole mitenkään kaikkein herkimmästä päästä -,  olin törmätä laihaan mieheen, joka työnsi kukkuraista kottikärryllistä juuri niitä päitä. Siis lehmien.

- Minä en koskaan osta lihaa Xipamaninesta. Se ei ole hygieenistä, sanoi kodinhoitaja Ana nenäänsä nyrpistäen. Juu, ei olisi tullut mieleen minullakaan. Itse asiassa Xipamaninen lihaosaston koettuaan voisi varsin mielellään ryhtyä kasvissyöjäksi. Se kun ei ollut marketin siisti, steriili lihavitriini, jonka tuotteiden ei ole helppo kuvitella märehtineen ja määkineen.

Sitähän en tiedä, mihin ravintoloihin Xipamaninen lihat ehkä päätyvät. Paikka on myös jonkinasteinen tukkutori.

Kuvia minulla ei ole, koska Xipamanine ei ole paikka, johon olisi tahdikasta tai fiksua mennä kameraa väläytellen. En ole ottanut kännykkää sinne edes mukaan, ja rahatkin olen tunkenut vain taskuihini.

Mutta nyt minulla on allaoleva rakennelma muistona, samoin jälleen yksi ihastuttava capulana, sillä Xipamaninessa on capulanakauppoja vieri vieressä. Se mosambikilainen irtotee lähti Annan mukana Suomeen tammikuussa.

Mercado de Xipamanine on paikallisten perustori.

Terkuin Lotta

Pientä pehmennystä

Ostoksilla

Viime blogipostauksesta on vierähtänyt aikaa, ja taannoiset hiekkamyrskyt ovat tyystin tasoittuneet. Niiden jälkeen Maputoon on saatu runsaasti vettä, jota onkin kaivattu.

Maputon markkinalöytöjä tällä kerralla

Sade ilahdutti myös meitä eräänkin viikonlopun päätteeksi. Uuden siivoojamme poika, innokas puutarhurikandidaatti ,ylitti paitsi itsensä, myös vesitankkimme kapasiteetin istuttaessaan taimia ja kastellessaan auringon kuivattamaa pihaa.

Niinpä huomasimme pari viikkoa sitten torstai-iltana olevamme jälleen kerran täysin vedettömässä tilassa. Odottelin seuraavana aamuna, josko hallituksen vesi suhisisi pihan ulkohanassa, mutta turhaan - kaupungin vedenjakeluongelmat jatkuivat yhä. Nyt vedettömyys oli kuitenkin omaa syytäni. En ollut valvonut puutarhurin työtä tarpeeksi tarkasti ja muistanut teroittaa, ettei vettä saa tuhlata eikä tankkeja päästä tyhjiksi.

Vesi lopahti parahiksi, kun illan astiat olivat kertyneet röykkiöksi tiskipöydälle, futiksenpeluu oli hiostuttanut pojat, osa ilmastointilaitteista temppuili ja mies kotiutunut hikiseltä työmatkalta Mosambikin pohjoiselta maaseudulta (hän ei erityisemmin ilahtunut, kun mutisin, että tervetuloa kotiin - vettä ei sitten ole, mutta etupiha, joka toimii lähinnä kauttakulkualueena ja josta nauttivat kissa ja vartija, on muuten todella hienosti kasteltu!).

Viikonloppu sujui noutopizzan ja kertakäyttöastioiden voimin, sillä kenelläkään ei ollut voimia ajatella muuta, ja hygieniastamme huolehti poikien koulu, jossa kävimme suihkussa.

Nuorimmaisen mielestä se oli äärettömän noloa: "Mitä! Koulussa suihkuun! Minä en ainakaan mene!" Sattui kuitenkin niin, että koulussa oli kahtena päivänä hyväntekeväisyystempaus, sarja futisotteluita, joiden merkeissä kerättiin rahaa erään maputolaisperheen lääkärikuluihin. Hikeä tippuva maalivahti oli melko helppo suostutella suihkuun muistuttamalla, että mukava kotikylpy tarkoittaisi kanisterista kaadettua pullovettä.

Huomautin myös, että eihän kukaan näe meitä suihkussa - ovet ja verhot on keksitty. Mahdollinen nolous jää pienen piirin häpeäksi.

Olen harvoin nauttinut suihkusta niin paljon kuin American International School of Mozambiquen tyttöjen pukuhuoneessa, usean vuorokauden tauon jälkeen.

Tästä ovesta suihkuun!

Taivaan hanat aukesivat sunnuntaina eli piha sai jälleen ylen määrin vettä, sopivasti puutarhurin huolellisen kastelu-urakan päätteeksi. Kuuntelimme sateen ropinaa ristiriitaisin tuntein. Mutta tiistaiaamuna hallituskin avasi taas hanansa, ja meidän oma kotoinen kuivuutemme helpottui.

Hyvä niin, sillä nythän vedettömyys ei ollut koskenut vain meitä, vaan myös vartijoitamme. Edelliskerralla meillä ei vielä ollut näitä yötä päivää päivystäviä vahteja (joiden ympärivuorokautiseen läsnäoloon on sinänsä ollut totuttelemista). Piti ostaa kanistereita ja pari ämpäriä lisää, jotta vartijatkin saivat vettä omiin tiloihinsa takapihallamme. Arvelen tosin, että paikalliset suhtautuvat sähkö- ja vesikatkoksiin huomattavasti tyynemmin kuin me ulkomaalaiset. He ovat tottuneet niihin, eivätkä liikoja hermostu asioista, joille eivät voi mitään. Tilannehan menee aina ohi. Luultavasti minäkin totun.

Saaliin kanssa kotiutumassa

Vedettömän kauden ja poikkeuksellisen masentavan uutisviikon jälkeen kaipasimme pientä pehmennystä.

Se löytyi asuinkadultamme, Fundação Fernando Leite Couto -nimisen säätiön käsityöläismarkkinoilta. Portugalilaissyntyinen runoilija Fernando Leite Couto oli Mosambikin tunnetuimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Mia Couton isä.

Luulin pitkään, että Mia Couto on nainen, kunnes luin hänestä jutun ja opin, että Mia on leijonan ääntelyä kuvaava kutsumanimi, jonka kirjailija omaksui jo lapsena.

Värikkäät laukut rivissä.

Joka tapauksessa Fernando Leite Couto -säätiö on mukava naapuri: siellä on rauhallinen ravintola, näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja musiikkitapahtumia. .

Markkinoita on aika ajoin eri puolilla kaupunkia, esimerkiksi läheisessä Café Solissa, joka on yksi Maputon ulkomaalaisten suosimia kohtauspaikkoja muun muassa wifi-yhteyden takia.

Tyynyvalikoimaa.

Tällä kerralla ostimme kolme värikästä tyynyä. Eloisat capulana-kankaat ja kaikki, mitä niistä tehdään, on parasta Mosambikia. Esimerkiksi pienet capulana-pussukat ovat minusta täällä kätevämpiä kuin nahkalompakot. Kevyinä ja pehmeinä ne on helppo tunkea taskuun, ja laukun voi silloin jättää kokonaan kotiin.

Capulana-printtihousut näyttävät myös todella muodikkailta.

Ilahduin nähdessäni markkinoilla mosambikilaista kosmetiikkaa. Sitä ei ole ihan helppo löytää! Peruskaupoissa on Niveaa ja Dovea.

Inhambanelaiset Bom-tuotteet (Bio Oléos de Miombo) olivat lisäksi sangen tyylikkäästi pakattuja - ostamani mandariini-rosmariinivoide on kauniissa puisessa purkissa. Luulen, että palaan sarjan pariin vastakin, niin houkuttelevilta puupurnukat näyttivät.

Viimeiseksi markkinakaverini Niina Torikka ja minä löysimme mainion AfriDiva-merkkisen kaulakorun. Sen voi taivutella haluaamansa muotoon kaulaan, ranteeseen, päähän tai vaikka vyötärölle, jos uuma sallii.

Aina tällaiset muunneltavat korut eivät toimi, mutta tämä näyttävä kääty vakuutti minut ja Niinan. Kuvasta näette, miten monia käyttömahdollisuuksia se tarjoaa: teekkari-Niina kietoi sen päähänsä teletappityyliin.

Aalto-yliopistossa puunjalostusta opiskeleva Niina on viettänyt syksyn Maputossa Eduardo Mondlane -yliopistossa. Asumme kävelyetäisyydellä, joten olen ilokseni saanut hänestä kahvi- ja juttuseuraa. Mutta kohta Niina ja koru matkaavat takaisin pohjoiseen.

Teletapin tiara Afrikasta.

Korusta ei myöskään ihan heti näe, mistä materiaalista se on tehty (Coca-Cola -tölkeistä). Kierrätyskoruakin pukee se, että alkuperä on tyylikäs salaisuus.

terkuin Lotta