Vartijan kuolema

Kodinhoitajamme Anan poismeno ei valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun kuolema vieraili huushollissamme. Todellisuus kolkuttelee ovella monin tavoin. Viime vuonna yksi alkuperäisen vartijakolmikkomme jäsen, Jaimeto, kuoli aidsiin. 

Hiv on iso kansanterveysongelma Mosambikissa. Viikottain 860 mosambikilaista nuorta, joista enemmistö on naisia (ikäryhmässä 15-24), saa virustartunnan. Yli kaksi miljoonaa ihmistä kantaa virusta, ja 70 000 kuolee siihen vuosittain.

Väkilukuun suhteutettuna maailman eniten hi-viruksen kantajia löytyy naapurimaa Eswatinista eli entisestä Swazimaasta, mutta Mosambik seuraa kärkikymmenikössä muun muassa Etelä-Afrikan, Botswanan ja Zimbabwen jälkeen.

Ainoa kuvani Jaimetosta - tässä hän valvoi vesitilauksen vastaanottoa portillamme. 

Näin köyhässä maassa hivin vastainen taistelu on vaativaa. Suuri määrä Mosambikin hiv-positiivisista ei tiedä tartunnastaan, ja vain vähän yli puolet diagnosoiduista käyttää antiretroviraalilääkkeitä. Hoitotavoitteista ollaan kaukana, vaikka tilanne on kohentunut hitaasti. 

Se on muun muassa valistuksen ansiota, eihän hoidon piiriin hakeudu tai siinä pysy, ellei tiedä miksi. Siksi terveysvalistus on todella tärkeä osa hiv-työtä eikä ihan yksinkertainen toteutettava maassa, jossa kaikki eivät osaa lukea ja jossa maan virallinen kieli on monelle myös vieras kieli.

Mutta konstit ovat monet. Esimeriksi kylissä ja kaupunginosissa kiertelevien "aktivistien", koulutettujen vapaaehtoisten, työstä on hyviä kokemuksia. Heidän kanssaan voivat jutella nekin, jotka eivät osaa lukea, ja he tarjoavat selkeää piirrettyä materiaalia. Aktivistit saavat työstään pientä korvausta. Terveysviranomaiset ja järjestöt eivät pärjäisi ilman heitä.

On olennaista tavoittaa ja vakuuttaa etenkin naiset, sillä hiv tarttuu Mosambikissa tyypillisesti äidiltä lapselle. 

Mikä parasta, aktivistit ovat kylien ja korttelistojen omaa väkeä. Heillä on kyläpäälliköiden hyväksyntä, ja se taas takaa, että heihin luotetaan ja heitä kuunnellaan.

Hiv-valistusta antavia aktivisteja koolla Maputossa.

En tiedä, milloin nelikymppinen Jaimeto, yksi niistä kahdesta miljoonasta, oli saanut tietää tartunnastaan. Niin uskomattomalta kuin se meistä voi kuulostaa, hän sinnitteli töissä vielä pari viikkoa ennen kuolemaansa, sillä hän ei halunnut menettää hyvää työpaikkaansa vartiointiliikkeessä.

Oletan, että hänkin elätti tuloillaan isoa ihmisjoukkoa. Luurangonlaihaksi kuihtunut perheenpää pysyi tässä vaiheessa hädin tuskin pystyssä.

Eräänä päivänä hän tuli hyvästelemään meidät, totesi olevansa sairas - hän ei maininnut syytä, mutta kaikille tuntui olevan ilmiselvää, että hänellä on se virus, tiedättehän - ja kertoi olevansa lähdössä perheensä pariin kotiseudulleen Zambeziaan, maan keskiosiin. Kotiin kuolemaan, ajattelimme. Zambeziassa joka kuudes on hiv-positiivinen.

 Ana, joka ei ollenkaan uskonut Mosambikissa yleisiin noitatohtoreihin, henki- ja kansanparantajiin (curandeiros), arveli, että Jaimeto aikoi hakea apua tämän ammattikunnan edustajalta.

Usko ihmerohtoihin on yleismaailmallinen ilmiö. Tässä parannuskeinoja aidsiin Maputon katutorilla.

Anan käsitys oli, että Jaimeto oli lopettanut lääkkeiden käytön alettuaan voida, tietysti lääkkeiden ansiosta, paremmin. Siksi hän halusi nyt turvautua etenkin maaseudulla erittäin suosittuihin curandeiroihin. Lääkkeethän eivät näyttäneet toimineen, koska vointi oli huonontunut.

On aivan totta, että moni hiv-potilas lakkaa jossain vaiheessa ottamasta lääkkeitään. Tässä aktivisteilla riittää työsarkaa.

Terveysvalistustuokio koululuokassa- juuri nyt tärkeintä on tavoittaa lapset ja nuoret, joiden vanhemmat välttelevät aihetta.

Perinteisten parantajien suosio on ymmärrettävä syrjäisillä seuduilla, koska klinikoille on pitkät matkat. Heidän apuunsa turvaudutaan, koska se on saatavilla, vaikka se ei ole millään muotoa halpaa. Ja voihan se lievissä vaivoissa toimiakin, esimerkiksi sellaisissa, jotka paranisivat joka tapauksessa.

Sairaalaan sen sijaan hakeudutaan usein niin myöhään, ettei sieltä tulla enää kotiin. Ei siksi ole minusta ollenkaan ihme, että sairaala on monien mielestä pelottava paikka, jonne joutumista pitää välttää viimeiseen asti.

Kuten Ana-rukkaa itseään koskevassa kirjoituksessa kerroin, sairaaloihin pääsy voi vaatia korruptiorahaa. Sen lisäksi omaiset saattavat joutua maksamaan systeemin ohi lisää vielä varsinaisesta hoidostakin, siitä, että lääkäri tulee katsomaan.

Tietysti omaiset huolehtivat myös potilaan syömisistä ja hygieniasta. Sairaalaruokia ja -vaatteita ei ole paremmissakaan hoitolaitoksissa, mutta siinä suhteessahan Mosambik ei ole maailmassa mitenkään poikkeuksellinen.

Ja yksityisetkin sairaalat ovat täällä varustelultaan varsin karuja vaikkapa suomalaisiin verrattuina.

Minä menen hiv-testiin! Valistusjuliste terveyskeskuksessa.

Mutta Jaimeto, kuten Anakin sitten omalla vuorollaan, oli avun ulottumattomissa. Ei hänestä ollut pitkälle ja vaivalloiselle kotimatkalle. Kun tulin kotiin hänen hyvästejään seuranneena päivänä, minulle kerrottiin vartijamme olleen niin heikkona, että hän oli maannut pitkin pituuttaan jalkakäytävällä porttimme edessä.

Ana tuli supattamaan minulle: "Senhora, meidän täytyy tehdä jotain, mitä tapahtuu jos hän kuolee työaikana? Siitä tulee hirveä soppa!" Vartiointiliike lähetti sijaisen ja toimitti vihdoin Jaimeton sairaalaan. Minun piti lähteä matkalle, ja kun palasin Maputoon, kuulin ikäväkseni Jaimeton kuolleen sairaalassa. Kuljettaja Stelio ja toinen vartija menivät hänen hautajaisiinsa. 

Kuten Ana, Jaimetokin vain katosi. Kuolema on Mosambikissa aina läsnä eivätkä suhteellisen nuorten ihmisten hautajaiset ole lainkaan harvinainen tapahtuma.

Terkuin Lotta