Kodinhoitajan kuolema

Hei, me ei olla pitkään aikaan syöty Anan valmistamia katkarapuja, nuorempi poikani Onni totesi kesäkuussa. - Ei niin, vastasin. - Anan katkaravut ovat ihania, mutta niissä on hänelle iso työ. Pyydetään häntä tekemään niitä elokuussa, kun olemme palanneet lomalta Maputoon.

En tiennyt, että en näkisi kodinhoitajaani Anaa enää elossa.

Mosambikissa todetaan Afrikan alueella kolmanneksi eniten malariatapauksia Nigerian ja Kongon jälkeen. Tämä sairaus on edelleen Saharan eteläpuolisen Afrikan suurimpia tappajia.

Vaikka Euroopasta katsoen koko Mosambik edustaa yhtä ja samaa malaria-aluetta, maan sisällä on hienoisia eroja.

Maan eteläosassa, urbaanissa ja väestöpohjaltaan hiukan erilaisessa Maputossa riski on vähäisempi kuin tiheään asutuissa ja primitiivisemmissä maaseutukylissä.  Tauti  leviää tartunnan saaneesta ihmisestä toiseen: hyttynen toimii välittäjänä.

Vuodenaikakin vaikuttaa. Näin talvella, viileämpänä ja kuivana kautena, riski on pienempi kuin kuumaan, kosteaan kesäaikaan.

Mutta suotuisa sesonki ja maantiede eivät pelastaneet Ana Cossaa, joka kuoli elokuun 18:ntena päivänä aivomalariaan Maputon keskussairaalassa.

Olin heinäkuussa lukenut uutisen, jonka mukaan Maputossa oli kuluvana vuonna todettu vähemmän malariakuolemia kuin vuotta aiemmin. Tämäkään sinänsä myönteinen tilastotieto ei palvellut Anaa.

Vuoden 2019 kolmen ensimmäisen kuukauden aikana Mosambikissa todettiin 655 malariakuolemaa ja yli kaksi  miljoonaa tartuntaa, enemmän kuin vertailujakson aikana edellisvuonna.

Paula-tytär, hänen Onni-vauvansa ja isoäiti Ana joulukuussa meillä.

Tärkeintä malarian torjunnassa on juuri hyttysenpiston ennaltaehkäisy, mutta vaatimattomasti elävien paikallisten ihmisten on vaikeampi suojautua tartunnalta kuin niiden, jotka elävät tukevissa taloissa ja hygieenisemmissä sekä yleisesti ottaen kehittyneemmissä oloissa.

Kyseessä on monen tekijän summa. Huterat asumukset ja hyttysten lisääntymisalustoina toimivat seisovat vedet eivät varsinaisesti auta pitämään malarialoista loitolla. Seisovia vesiä löytyy helposti paikoista, joissa tasaiset, päällystetyt tiet ja vesijohdot eivät ole normi.

Hyttysverkko sängyn päällä on ehkä tärkein ehkäisykeino. Verkon voi kyllästää hyttyssuihkeella. Lukemattomat järjestöt ja myös terveysviranomaiset jakavat ilmaisia hyttysverkkoja kautta maan sekä ohjeita niiden käyttöön.

Sellaista Anakin sanoi käyttävänsä - ja muistan, että nuoremman lapsenlapsen synnyttyä ostin hänelle uuden verkon vauvaa varten -, mutta hyttynenhän voi pistää ulkonakin. Ja vaikka itikat liikkuvat vain auringonlaskun ja -nousun välillä, kuka ehtii teiltä hyttysverkkonsa alle ennen pimeää?

Paikasta toiseen siirtyminen vie täällä paljon aikaa, ellei käytössä ole autoa. Useimmilla ei ole. Kotityötkin tehdään monasti ulkona. Köyhimmissä kodeissa rannikolla se hyttysverkkokin saattaa päätyä kalastuskäyttöön, sillä leipä on tiukassa ja nälän uhka akuutimman tuntuinen kuin malaria.

Malariarokote on vasta kokeiluvaiheessa muutamissa muissa Afrikan maissa, joten sen varaan ei voi laskea vuosiin.

Ana löysi Onnille käytetyn rintarepun katukaupasta.

Olen pahoillani siitä, että en ehtinyt nähdä Anaa Suomesta paluuni jälkeen. Kun halasin häntä kesäkuussa, en tiennyt, että se jäisi viimeiseksi kerraksi. Hänen tyttärensä Paula, joka toimii yleensä äitinsä sijaisena, tuli töihin koulujen alkaessa maanantaina 12. elokuuta, enkä ihmetellyt sitä sen kummemmin.

Olihan Ana toisinaan poissa flunssan tai muun arkipäiväiseltä tuntuvan asian takia. Minulla oli myös itselläni asettuminen jälleen kerran kesken. Maapallon pohjoispuolelta vastikään laskeutuneena en muistanut ensimmäiseksi ajatella malariaa.

Muutaman päivän päästä tulin tolkkuihini, aloin kaivata Anaa ja kysyin Paulalta, milloin hänen äitinsä oli tulossa töihin.

Sain sen kuvan, että Anan voinnissa oli jotain outoa, mutta Paula ei vielä vaikuttanut hirveän huolestuneelta tai ei ainakaan näyttänyt sitä. Hän puhui päänsärystä ja väsymyksestä.  Myöhemmin en voinut olla miettimättä, olisiko Ana saattanut jäädä henkiin, jos olisimme olleet tilanteen tasalla ja toimittaneet hänet heti malariakokeeseen ja hoitoon.

 Jo todettuun malariaan on lääkkeitä, ja malariamaissa tautia osataan hoitaa. En tosin tiedä, millä tasolla hoito on julkisissa sairaaloissa. Se on kokonaan oma aiheensa.

Mutta kaiken a ja o on ajoissa tehty taudinmääritys ja hoidon aloitus tänään eikä huomenna. Muuten malarialoinen saa liikaa etumatkaa.

Uusi imuri sai Anan kapsahtamaan spontaanisti kaulaani: "Olen niin onnellinen!"

Huolestuin, kun Paula kertoi torstaina, että hänen äidillään oli ollut kovia mahakipuja, hän oli oksennellut eikä pysynyt enää pystyssä. Kehotin heitä hakeutumaan kiireesti lääkäriin. Päätin myös, että selvittäisin tilannetta itse  viimeistään viikonlopun jälkeen.

Perjantaina Paula kertoi, että hänen sisarensa ja veljensä olivat vieneet Anan keskussairaalaan. Maputossa sairastujalla on etunaan pääkaupungin keskussairaala kohtuullisen matkan päässä toisin kuin maaseudun potilailla.

Tosin tämäkin jää joskus teoreettiseksi eduksi. Vaikka viralliset hoitomaksut ovat alhaisia, nopea hoitoonpääsy vaatii usein korruptiorahaa: Paulan sisarukset maksoivat paikallisittain ison summan, melkein 30 euroa, pimeää rahaa saadakseen vakavasti sairaan äitinsä sisään. Kaikilla ei tietenkään tällaisia rahoja ole, voihan esimerkiksi kuukausiansio olla sadan euron luokkaa.

Ana pääsi sairaalan kynnyksen yli, mutta mitäpä siellä voitiin enää tehdä? Paitsi malariatesti? Mosambikilaisilla on tapana sanoa, että sairaalaan mennään vasta toinen jalka haudassa. Näin kävi.  Toisaalta on  pakko sanoa, että siihen on joskus ihan rationaaliset perusteet: hoidon laatu voi olla kehno. Miksi siis suotta hosua.

Positiivinen tulos oli lyönyt perheen ällikällä, sillä he olivat tottuneet siihen, että ketjussa polttava, toisenkin kansantaudin eli tuberkuloosin aiemmin sairastanut Ana yski ja valitteli väsymystä tämän tästä.

Niin erinomainen kuin hän työssään olikin, hän ei huolehtinut itsestään yhtä hyvin kuin meistä muista.

Lauantaina hän ei ollut enää tunnistanut lapsiaan, ja Paulan mukaan hän houraili. Sunnuntaina sain Paulalta lyhyen tekstiviestin: "Senhora Lotta, äitini on menettänyt henkensä."

Vierastan yleensä taistelu-termiä sairauksista puhuttaessa, sillä mielestäni kyse ei esimerkiksi syövän kanssa ole koskaan taistelusta, mutta Paulan mukaan äiti halusi "taistella" ja uskoi nujertavansa päänsäryn ja kuumeen, joista hän ei välittänyt ottaa selvää. Kummeksuin tätä, sillä sen perusteella, mitä hänestä tiesin, hän oli fiksu nainen ja perillä maansa vaaroista.

Mutta oikeaan tilannearvioonkin kykenee paremmin terveenä kuin sairaana.

Sellainenkin Ana toisaalta oli, ei koskaan ensimmäisenä luovuttamassa ja aina optimistisesti pystyssäpäin, mutta nyt hänen olisi kannattanut luottaa asiantuntijoiden apuun.

Lepää rauhassa, Ana!

Terkuin Lotta

PS. Olimme jo Anan hautajaisissa, mutta ne ansaitsevat oman postauksensa.