Terveisiä Bushfire-festareilta!

- Olen varaamassa hotellihuoneita Swazimaasta Bushfireä varten toukokuun lopussa. Ne varataan äkkiä täyteen. Varaanko sinullekin?

Puhelimessa oli ystäväni Ellie. Elettiin lokakuta. Sanoin, etten yhtään tiedä, mikä Bushfire on. Ja toukokuun loppu tuntui kaukaiselta. Mutta siitä vaan, varaa ihmeessä meillekin huone! Sittenpähän voidaan ottaa Bushfiresta selvää.

Saavuimme Swazimaahan auringon laskiessa.

Niin me toissa perjantaina ajelimme viitisen tuntia Swazimaahan House on Fire -kulttuurikeskukseen, Bushfire-musiikkifestivaaliin, jota mainostetaan yhtenä eteläisen Afrikan suurimmista festareista. Nimekkäitä esiintyjiä on ympäri Afrikkaa. Mehän emme ole festari-ihmisiä. En ole koskaan ollut festareilla Suomessa! Mutta voihan Swazimaasta aloittaa. 

Festivaali oli alkanut jo perjantaina, mutta me tulimme hotelliin sen verran myöhään ja sen verran väsyneinä pilkkopimeässä ajamisen jälkeen, ettemme jaksaneet enää illalla lähteä paikan päälle. Ajomatkoja ei täällä voi koskaan oikein tarkkaan ennustaa ja tällä kerralla viimeinen osuus vei yllättävän paljon aikaa. Pojatkin olivat kouluviikosta sen verran uuvuksissa7, että hotellihuoneessa ei kello kymmeneltä kuulunut enää kuin tasaista hengitystä.

Swazimaassa on mielestäni todella kaunista. Kuten olen ennenkin todennut, siellä saa häivähdyksen (eikä ihan vain häivähdystä) sitä kuvakirjojen Afrikkaa. Mikä voisi olla parempi kulissi festareille!

Päälavan edustalla tanssittiin ja viihdyttiin.

Tiesin, että turismi on Swazimaassa tärkeä elinkeino, mutta yllätyin silti iloisesti siitä, miten tehokkaasti ja ammattimaisesti tapahtuma oli järjestetty. Pysäköintitilaa oli tarpeeksi - vihreät eivät ole vielä ennättäneet Swazimaan moottoriteille -, samoin takseja ja muita joukkokuljetuksia, festivaalialueen telttamajoituksia käyttäneet tutut kehuivat niiden siisteyttä ja mukavuutta, kaikkialla oli siistiä (myös viemäröidyissä Bajamajoissa) ja Global Food Village -ruokatori tarjosi syötävää ja juotavaa oikeastaan joka lähtöön.

Markkina-alueella riitti ostohoukutuksia, ja lisäksi tarjolla oli hierontaa, kasvohoitoja sekä käsi- ja jalkahoitoja.

Ostaisitko maton...

...vai mekon?

Sää suosi festarikansaa. Ei ollut liian kuuma eikä liioin liian kylmä - se olisikin ollut tähän vuodenaikaan todennäköisempää Täällähän eletään nyt talvea, ja vuoristoinen Swazimaa voi olla kolea. Lämpötilaerot päivän ja yön välillä ovat tuntuvia, sillä Afrikan aurinko on kuuma, mutta kun se menee mailleen kuudelta, sää viilenee heti. Ellie kertoi, että edellisvuonna festareilla oli saatu hiukan hytistä sateessa.

Illan tullen ruohikolle aseteltiin tunnelmallisia tulia, jotka todella lämmittivät. Oltiinhan Bushfiressa.

Meillä oli mukana fleecet ja villapuserot, joskin osa lämpimistä vaatteista luonnollisesti unohtui hotelliin! Tyypillistä. Aamulla oli ollut vaikea arvioida, kuinka isoa reppua viitsisi kantaa festaritohinassa.

Moni näytti illan tullen kaivelevan repuistaan pipoja ja kevyttoppiksia, jotkut taas varustautuivat lisäämällä ohuen villa-aluspaidan hupparin alle. Tämä kaikki ei missään nimessä olleet hätävarjelun liioittelua, auringon laskiessa tuli viileää. Lämmintä mukaan siis, vaikka päivällä auringossa riittäisi vähempikin!

Myös tunnelma oli kohdallaan. Ei känniörveltämistä. Tosin me lähdimme paikalta iltakymmenen aikaan eli pikkutuntien meno jäi näkemättä, mutta myöhempäänkään paikalla olleet tutut eivät raportoineet levottomuuksista. Suomalaistyyppistä ilotonta juomista näkee täällä päin muutenkin vähän.

Ihmiset olivat tulleet nauttimaan musiikista, maisemista ja yhdessäolosta perheen ja/tai kaverien kanssa. Paikalla oli kaikenikäisiä ja -näköisiä. Esiintyjistä oma suosikkini oli myöhäisen lauantai-illan eteläafrikkalainen Zahara.

Minusta vaikutti välillä siltä, kuin olisin osunut amerikkalaisen koulun vanhempainiltaan. Kaikkialla oli koululta tuttuja kasvoja, niin opettajia kuin vanhempia, ja etenkin nuoremmalla pojalla oli paikalla niin paljon luokkatovereita, että hän katosi tuntikausiksi omaan festarinviettoonsa. Jos minulla oli vanhempainiltaolo, miehellä oli ehkä työkokousolo: tuttujen kouluvanhempien (joista osa on hänelle myös työkavereita) lisäksi paikalla pyöri runsaasti Maputon diplomaattipiirien kollegoja. Mutta hei, kaikki olivat vapaalla!

Me olimme ostaneet kalliimmat pääsyliput, jotka oikeuttivat oleskeluun aidatulla VIP-alueella.

Lugogo Sun -hotellin paras puoli oli uima-allas, vaikkakin aamut olivat turhan viileitä uimiseen.

Sama vanhempainiltafiilis vallitsi myös hotellissa. Hiukan kulahtanut, mutta asiansa ajava Lugogo Sun toi mieleeni Ruotsin laivan pitkine käytävineen, hytteineen, anteeksi huoneineen ja persoonattomine, tehokkaasti ilmastoituine aamiaissaleineen.

Hotellissa oli kuitenkin se kiistaton etu, että me kaikki neljä mahduimme yhteen ja samaan huoneeseen.

Kun yöllä heräilin käytävältä kuuluvaan ovien paukkeeseen ja puheensorinaan ihmisten kotiutuessa festivaaleilta vaihtelevina aikoina, oli vaikea muistaa, että olin Swazimaassa enkä Itämerellä seminaarimatkalla kuuntelemassa yökerhosta palaavia kanssamatkustaja.

Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, millaiseen karsinaan joutuisimme VIP-alueella. Pelkäsin, että olisimme jotenkin eristyneitä ja varsinaiset bileet tapahtuisivat ihan muualla! Mutta eihän kyseessä ollut mikään karsina laisinkaan, vaan varsin iso alue, jolla oli muuhun juhlamaastoon verrattuna lähinnä se etu, että siellä oli pöytiintarjoilu ja kieltämättä ehkä hiukan väljempää.

Ellien kanssa festaritunnelmassa.

Siellä sai istua hyvillä penkeillä ja tuoleilla, ruoka kannettiin pöytään, ja nuoremmat festarivieraat saivat rauhassa ottaa tilan haltuunsa. Tilaa oli hyvin, pöydistä ei tarvinnut taistella.

Sinänsä vip-lippu ei minusta olisi ollut välttämätön ainakaan perheettömälle. Tavallinenkin festivaalialue oli siisti, tilava ja turvallinen, ja sieltä oli parempi näkyvyys päälavalle.

Eivätkä muut lavat näy vip-alueelle, joten jos haluaa nauttia monipuolisista esityksistä, saa joka tapauksessa kulkea kaikkialla. Amfiteatterihenkinen pieni lava House on Fire -talon sisällä oli minusta tunnelmallisin. Sitä käytetään muun muassa teatteriesityksiin.

Mutta me olimme ostaneet vip-liput siksi, että tiesin läheisimpien ystävien, muun muassa Ellien ja Marikan perheineen, oleskelevan samalla alueella, ja lasten kannalta rajattu alue oli vaivaton.

Jälkikäteen ajatellen oli myös rentouttavaa voida istuskella rauhassa pöydän ääressä halutessaan. Afrikkalaisen festariyleisön katseleminen on myös yhtä kiinnostavaa kuin musiikki - monilla ihmisillä on niin mieletön tyylitaju.

Hugh Masekelan esiintyessä lavan edessä oli tungosta.

Me lähdimme paluumatkalle sunnuntai-iltapäivänä kesken eteläafrikkalaisen Hugh Masekelan esityksen, jotta emme joutuisi ajamaan ihan koko matkaa pimeässä.

Olo mukavaksi paluumatkalle! Huomatkaa t-paita.

Suosittelisinko Bushfireä festari-ihmisille tai tuleville sellaisille ensi vuonna? Ilman muuta. Vinkki: lauantain VIP-liput myytiin loppuun, joten ne kannattaa hankkia ajoissa.

Kun teimme lähtöä parkkialueelta, parkkipaikan miehet toivoivat rannekkeitamme itselleen. Mikäs siinä, mutta miten ne saa ehjinä irti?

Ei hätää, kärsivällisyyden, sorminäppäryyden (avain kävi työkalusta) ja luultavasti myös aiemman harjoituksen turvin rannekkeet saatiin löystymään. Tarina ei kerro, pääsivätkö parkkipirkot tai jotkut muut näin nauttimaan musiikkijuhlan lopputunnelmasta vai oliko temppu festarien sisäänpääsyvirkailijoille jo turhankin tuttu....

Terkuin Lotta