keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Expat-puolison yksinäisyys


Tällä kertaa kirjoitan vähän henkilökohtaisemmasta aiheesta, yksinäisyydestä. Olen aina sanonut, että diplomaattipuolison tai kenen tahansa expat-puolison tärkein ominaisuus on kyky sietää yksinäisyyttä.

Tänä syksynä olen huomannut, että minulla on aiempaa vähemmän seuraa. Moni kamu on kaikonnut.

Ihanan lähikahvilani kaunis tarjoilija. Tapasin täällä kerran pari muuta suomalaispuolisoa (jotka eivät olleet suomalaisia, hauska yksityiskohta). Olisiko uusinnan paikka?

Expatit ovat kuin muuttolintuja. Ennen pitkää he lentävät muille maille. Kotipesäänsä tai uudelle oksalle. Ja jonain päivänä lennän itsekin. Tiedän sen. Luopuminen kuuluu tähän elämäntapaan. Mutta tieto ei välttämättä helpota asian kokemista.

Belgialainen tuttavani, joka pyysi kävelyille ja jota saattoi myös itse pyytää, palasi Belgiaan. Huomaan nyt, että kukaan muu ei oikeastaan välitä kävellä. Sydämellinen italialainen tuttuni, jota näin lähinnä kuntosalilla ja joskus myös illanvietoissa - hän työskenteli Roomassa, mutta seurusteli Maputossa asuvan norjalaisen diplomaatin kanssa ja vieraili maassa usein -, jakaa aikansa nyt Ghanan ja Italian kesken.

En oikeastaan tajunnutkaan, miten paljon sillä oli väliä, että kuntosalilla oli edes yksi tuttu, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia.

Tuttavuutemme alkoi niin, että ryhdyin selittämään nimeäni - Lotta-nimi ei aina aukea muille kuin pohjoismaalaisille, siitä tulee Lotte, mikä ei haittaa -, mutta tämä tuttavuus huudahtikin: "Lotta, selvä juttu. Aikuinen tyttäreni on Carlotta. Olette samannimiset!" Siitä pitäen muistimme toisemme.  

Kypsyvät mangot roikkuvat matalalla.

Kolmas ystäväni löysi järjestöstä itselleen kokopäiväisen vapaaehtoistyön, josta saattaa myöhemmin tulla työ. Se on tietysti upea mahdollisuus, ja olen iloinen hänen puolestaan. Hän on toki edelleen aivan ihana, jaksaa muun muassa tulla hakemaan kotiovelta joogatunnille viikonloppuna. Kiitos siitä!

Itse en vain ole nyt jaksanut joogata, koska olin voimat vievän ruokamyrkytyksen kourissa. Kipeänä  koti-ikävän ja yksinäisyyden tunteet korostuvat. Silloinkin tämä yksi ystävä tosin tarjosi apuaan. Se on todella arvokasta, sillä kun olet kipeänä kaukomailla, olet melko yksin. On hienoa, kun lähellä on joku, joka välittää - kuin perheenjäsenestä.

Kodinhoitajanikin totesi: "Kun ihminen on sairaana, hän tarvitsee jonkun, joka pitää huolta!" (Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, kun sanoin, ettei tarvitse tulla, olemme sairaina. Käsitän kyllä nyt, että hänen näkökulmastaan toiveeni saada olla rauhassa oli varsin ristiriitainen. En ole enää itsekään varma, oliko se fiksua. Alkoi tulla olo, että mitä minä hullu täällä teen, yksin ja kaukana kotoa.)

Neljäs ystävä, joka oli ollut varsinainen sosiaalinen liima ja loputtoman kekseliäs vapaa-ajan ohjelmoija, palasi Suomeen. Ulospäinsuuntautuneen luonteensa ansiosta hänellä oli tapana organisoida hauskoja lounaita arkiviikolla, työkaverit, puolisot ja muut Maputon suomalaiset yhdistäen.

Hänen ajatuksensa oli, että kaukaisessa maassa elävä pieni suomalaisyhdyskunta on yhtä perhettä.

Hän piti huolen siitä, että viikonloppuisin ei tarvinnut pitkästyä yksin, ellei ollut erakkoluonne. Ilman häntä en esimerkiksi olisi ikinä saanut tietää, millainen on Maputo by Night. Voin kertoa, ettei yksikään jää Maputon yössä ilman tanssiseuraa.

Kukaan ei mene diskoon seisoskelemaan, vaan tanssimaan. Sinut kirjaimellisesti kiskotaan tanssilattialle  - tai oikeastaan koko disko on pelkkää tanssilattiaa - itseäsi taitavampien seuraan. Hyvää tanssitaitoa arvostetaan. Et voi tehdä muuta kuin antaa mennä (ja seurata huvittuneena, miten innokkaat opettajat yksi toisensa jälkeen luovuttavat).

Lähikahvilan komea kaktus. Expat-elämässäkin on omat piikkinsä.


En siis osaa paikallisen sensuellin tanssin, kizomban, askelia, mutta se näyttää upealta, kun sen osaa. Voin myös kertoa, että toipuminen hikisestä ja yönmustasta diskoyöstä kestää viikkoja (emmekä me tyytyneet vain yhteen kertaan, sillä noihin aikoihin paikalla oli nuoria vieraita, joille piti esitellä yöelämää).

Onneksi on nämä ihanat muistot! Lähellä järjestetään kizombaopetusta, mutta ei sinnekään viitsi yksin mennä. Ylipäänsä kaikkea ei jaksaisi tehdä vain omassa ylhäisessä seurassaan. Kynnys on korkeampi ja tunnet itsesi helpommin vähän pöhköksi.

Viides, jolla oli tapana pistäytyä joskus päivällä meille syömään lounaseväitään, ja joka vei minut muun muassa Xipamaninen kangaskauppiaiden luo, sai työlleen jatkoa muualta.

Kuudes, joka laillani kaipasi ruokakauppaseuraa, häipyi jo aiemmin. Kaipaan häntä harhaillessani Shopriten ja Woolworthin monotonisten hyllyjen lomassa. Ruokakauppareissu ei ole puuduttavan tylsä, jos sinulla on seuraa! Menin tänään Woolworthiin aikomuksenani ostaa pitkästä aikaa jäätelöä, mutta kas, pakastehylly olikin typötyhjä.

Seitsemäs aloitti pitkään suunnittelemansa etäopinnot ja on kiireinen. Tiedän, miten tärkeää opiskelu on hänelle. Hän on täällä jo kuudetta vuotta.

Voisin jatkaa listaa, mutta tarkoitukseni oli vain näyttää, että pienistä puroista se suuri virta syntyy. Kun moni puronen ehtyy yhtä aikaa, huomaat äkkiä, että sosiaalinen elämäsi näyttää melko kuivalta. Puolisolla ei ole minkäänlaista virallista asemaa, joten ajankäytön suhteen jokainen on oman itsensä varassa.

Ei minulla aiemmassa asuinmaassani Saksassakaan ollut kuin yksi parempi ystävä (kiitos Sirpa!), jonka kanssa saattoi jutella pintaa syvemmältä päiväsaikaan, mutta elämää kuhisevassa suurkaupungissa ei ollut vaikeaa keksiä täytettä päiviinsä.

Saksaan tuli myös paljon tuttuja käymään, joko varta vasten meitä katsomaan tai omille työ-/lomamatkoilleen. Itse asiassa ystävyys moneen tuttuun syveni Saksan vuosina, kun saatoimme tavata ja jutella kiireettömästi Berliinissä.

Sieltä käsin oli myös helppo käydä Suomessa tervehtimässä läheisiä, mutta Maputosta ei niin vain käväistä. Säännöt kotimaanmatkoille ovat samat, asuitpa lähellä tai kaukana, ja lentoliput ovat kalliita.

Tähän tietysti voisi huutaa: Senkin nahjus! Oma syysi, ei sinua kukaan tuonne väkisin kiskonut ja tiesit mihin joudut! Ylös sieltä sohvalta ja pois tietokoneen ääreltä! Lopeta valitus, hanki uusia ystäviä, hakeudu lastesi kouluun vapaaehtoistöihin, raahaa joku hihasta kiinni pitäen päiväkahville!

Kaikki tuo on totta, mutta teoria ja käytäntö kohtaavat joskus kolinalla.

Jossain vaiheessa ei vain jaksaisi enää tehdä itseään niin kovasti tykö aina uusien ihmisten suuntaan - ethän tiedä, tuleeko juuri tästä mitään. Ehkä se on ikäkysymyskin.

Se itsensä tyrkyttäminen on hiukan väsyttävää, ja tuntuu, että tein sitä jo tullessani tänne. Pidän seurasta, jolle ei tarvitse selitellä. En usko, että olen ainoa, joka kokee näin, sillä moni pitää tiettyä etäisyyttä. Jutellaan kyllä, mutta se ei usein johda mihinkään lähempään tuttavuuteen. Joskus teflonpinta on tietysti tapa suojata itseään.

Kun ei kiinny, ei kaipaa.

Kyläilyjä harrastetaan minusta täällä aika vähän. En tosin tiedä, onko esimerkiksi expat-perheiden suosimilla compound-asuinalueilla, joilla naapurit tuntevat toisensa, yhteisöllisempää. Epäilemättä suhteiden solmiminen on helpompaa, kun asuinalueen valinta yhdistää. Compoundien kerhotiloissa järjestetään myös tapahtumia. Minä en tunne naapureitani.

Pidin ennen tänne muuttoa compound-asumista ennen kaikkea turvallisuuskysymyksenä ja olin sitä mieltä (ja olen yhä), että Maputossa voi asua aivan turvallisesti omassa talossa. Nykyisin näen, että compound-asumisen sosiaalinen ulottuvuus on aivan yhtä tärkeä. Olisi kiva tuntea naapurinsa.

Entä se lasten koulu? Samoilin Woolworthissa sen jäätelön perässä, kun sinne lehahti amerikkalaisten äitien parvi.

He ovat niin treenattuja, niin äänekkäitä ja niin suvereeneja leveine hymyineen. En oikein koe oloani mukavaksi siinä porukassa, vaikka minulla ei tietenkään ole mitään heitä vastaan. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta eivät sittenkään päästä kovin lähelle.

Samoin kuin suomalaisilla on oma, tällä hetkellä varsin pieni porukkansa, amerikkalaisilla tuntuu olevan omansa, joskin paljon suurempi, ja he pyörittävät esimerkiksi koulun vanhempainyhdistystä rautaisella otteella.

Sosiaalisesti kömpelömpi suomalainen ei niin vain tunkeudu sinne sotkemaan.

Muutenkin, kun lapset ovat jo isoja, toiminnan keksiminen koululla ei tule ihan niin luonnostaan kuin pikkulasten kanssa. Pikkulasten kautta on aina ollut helppo tutustua toisiin äiteihin, oli sitten Suomessa tai muualla, ja pienten äideille toimintaa on myös tarjolla. Teinien äidit muuttuvat taustajoukoksi. Vanhempainyhdistyksen äidit ovat nuorempia.

Minun ei kai auta muu kuin terästää omia periaatteitani - kuka se höpisikään yksinäisyyden sietämisestä? Täytyy myös aktivoitua suomalaispuolisoiden suuntaan. Se on kansainvälinen ja miesvaltainen joukko! On myös Scandi Spouses -niminen ryhmä, joka on sekin erittäin kirjava, mutta sen aktiivisin vetäjä, eteläamerikkalainen nainen, muutti ruotsalaisen miehensä kanssa Argentiinaan. Monien ryhmien aktiivisuus riippuu suoraan siitä, kuinka vireä vetäjä kulloinkin on puikoissa. Ryhmät kukoistavat ja kuihtuvat vetäjiensä mukana.

Ryhmillä on iso merkitys. Belgialainen tuttuni kertoi viihtyneensä Afrikan maista parhaiten Ruandassa etupäässä siksi, että Kigalissa toimi silloin retkiä ja harrastuksia järjestävä puolisoyhdistys, joka teki jo pikkulapsivaiheen ohittaneiden perheiden elämästä sosiaalisempaa ja madalsi kynnystä kokeilla uutta. Niin, seurassa on parempi olla vaikka pöhkö!

Paviaanilaumaa Krugerissa. Mikä on expat-puolison lauma?

- Olen yrittänyt etsiä Maputosta samaa, mutta mitään tällaista ei oikein ole. On kovin hiljaista, hän ihmetteli. Niinpä hän päätyi siihen kävelyyn. Mutta muistan nyt, että vuosi sitten hänkin valitteli parhaan kävelykamunsa poislähtöä.

Joissakin maissa on myös klubeja, joissa ulkomaalaisten on helppo kokoontua, niistäkin ovat monet tuttuni puhuneet.

Minun pitää myös muistuttaa potentiaalisia työnantajia, että haluan edelleen kirjoittaa (ohessa linkki Mosambik-aiheiseen juttuuni Yle Akuutin sivuilla). Luulen, että työ on aika hyvää lääkettä merkityksettömyyden tunteeseen. Mutta eihän sitä aina ole helppo saada, kun kaukaa huutelee.

Varoitan silti jo etukäteen, että ensi vuonna Suomessa saatan potea puheripulia. Onko teillä muilla ulkosuomalaisilla/expat-puolisoilla tällaisia kokemuksia yksinäisyydestä? Miten olette oppineet tulemaan toimeen sen kanssa? Vertaistuki on paras tuki.

Terkuin Lotta









25 kommenttia:

  1. Koskettava ja tärkeä aihe ja uskon monen samaa kokevan. Itselleni tämä vastaava iski kasvoille viime keväänä ja laukaisi yhtenä syynä haaveet paluusta Suomeen. Hyvin sama tarina kuin sinulla, että yksitellen ystävät "katoavat". Elämäntilanteet muuttuivat ja lapset kasvavat. Uusiin ihmisiin tutustuminen on väsyttävää, vaikka toki myös antoisaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä, antoisaa mutta väsyttävää, ja silloin tulee vanhoja kamuja ikävä.

      Poista
  2. Voi kyllä! Hyvin tuttua. Olen kamppaillut yksinäisyyden tunteiden kanssa jo pitkään. Freelancer-työ on minulle tosi merkityksellistä, mutta sekin on yksinäisinä hetkinä raskasta, siis se jatkuva tyrkyttäminen. Minua on auttanut se, että löysin co-working-tilan, jossa voin käydä päivisin tekemässä hommia. Tapaan ihmisiä ja voi käydä heidän kanssaan kahvilla. Mutta totuuden nimissä on sanottava, että kaipaan jo kovasti oikeaa työyhteisöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en oikeastaan kaipaa välttämättä itse työtä (kiirettä, stressiä, vaihtuvia vaatimuksia, tunnetta ettei voi vaikuttaa, jäykkiä rakenteita), mutta sitä yhteisöä. On se jatkuva tyrkyttäminen kyllä raskasta. En tiedä ymmärtääkö sitä kukaan joka ei ole sitä kokenut.

      Poista
  3. Niin - expat-elämä jakaantuu usein kolmen vuoden sykleihin: ensimmäinen vuosi tohistaan ja rakennetaan pesää ja elämää, keskimmäinen vuosi on täyteläistä ja mielenkiintoista, kolmas on jo seuraavan pestin odottamista, alkaa luopuminen. Jos ei nyt tasan vuoden mittaisista kausista olekaan kyse, niin sisällöllisesti se menee kokemuksessani suurin piirtein näin. Voi Lotta, jos olisin siellä, lähtisin heti kävelylle kanssasi! Olet oikeassa, työ on lääke. Kirjoittaminen ja hyvän tekeminen, siinä avaimet. Olisiko niin, että nyt on jo parempi olo, kun sait tämän blogitekstin maailmalle? Ja jostain pelmahtaa aina se yksi uusi ystävä, jonka kanssa voi jakaa hetkiä, joskus täytyy vain ensin vähän malttaa. Ja siinä vaiheessa sitä taas kovasti arvostaa. Koska kotimaa jo horisontissa häämöttää, voi olla että kohta tunnelma muuttuu: kaikki alkaa tuntua ainutlaatuiselta, "viimeiseltä kerralta" kun tehdään jokin retki, jokin seikkailu. Silloin asioiden arvon näkee taas toisin. Yksinäisyys on raskasta - ja joskus sitä kokee kotimaassakin, kun ihmiset ovat fyysisesti lähellä mutta henkisesti eri maisemissa. Mutta sekin aina muuttuu. Panta rhei, kaikki virtaa, onneksi! -Annukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa Annukka, kirjoittaminen on hyvin terapeuttista, sehän auttaa jäsentämään ajatuksia ja hahmottamaan tulevaisuuden suuntaviivoja, ja pelkästään se auttaa jo kovin. Kuten myös sen huomaaminen, tällaisen ihanan palautteen myötä, ettei huudakaan kuuroille korville, ja vertaistukea todella on ja paljon! Se lohduttaa. Kaikki virtaa! Kiitos kauniista sanoistasi. Jo eilen toimin toisin, ehkä oman kirjoittamiseni innostamana. Puhuin yhden naisen kanssa ajomatkasta eräälle stadionille, ja tajusin, että kohta me menisimme sinne peräkanaa, molemmat yksin omissa autoissamme, vailla mahdollisuutta tutustua. Kuulin itseni sanovan: "Voisimmeko mennä yhtä matkaa?" ja simsalabim, siinä oli treffit - hän innostui heti ja sanoi että joo, monelta tulen hakemaan, anna numerosi? Ei tarvinnut kuin ehdottaa - ehkä hänkin odotti vain sitä. Ilman blogikirjoitusta, niin hullulta kuin se tuntuu, en ehkä olisi jaksanut ehdottaa. Kaksin aina kaunihimpi kuin yksin.

      Poista
  4. Tuo on niin tuttua, etenkin jos ystävät ovat expatteja. Näin on minullekin käynyt, on luvattu pitää yhteyttä, ja usein se sitten ajan myötä laimenee, etenkin jos ystävän uusi maa on sellainen minne ei ole aikomusta mennä. Jostain syystä olen täällä tutustunut enemmän expatteihin kuin paikallisiin, vaikka paikallisiakin ystäviä on. Kiitos linkistä juttuusi; käyn lukemassa sen heti kun ehdin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä paikallisiin tutustuminen on oikeastaan hyvin vaikeaa, ja mietittyäni vastauksia muutamaan sitä asiaa koskevaan kysymykseen tajusin, että se on oman blogipostauksen paikka. Asia on itsestään selvä minulle, mutta monille muille ei. Se, mihin minun pitää sopeutua, on expat-yhteisö. - Ystävyyksiä on tosiaan vaikea pitää yllä, Joskus se on ihan rahallistakin: matkat johonkin kaukomaahan ovat tosi kalliita. Haluaisi tavata, mutta ei vain voi. Mielelläänhän sitä matkustelisi pitkin maapalloa kahvilla ystävien kanssa... Sille ei vain voi mitään.

      Poista
  5. Unohtui vielä sanoa että todellakin kaunis tuo kuvaamasi tarjoilija. Monet afrikkalaiset ovat niin kauniita;täällä ihailen eritrealaisia ja etiopialaisia joista jotkut ovat mykistävän kauniita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, olet niin oikeassa, afrikkalaiset ovat käsittämättömän kauniita. Kaikki vähän eri tavoin vielä. Ethiopian Airlinesin koneissa ihailen aina etiopialaisia lentoemäntiä, jotka ovat kuin veistoksia. He taitavat todella olla (eritrealaisten kanssa) aivan omassa luokassaan. Myös Mosambikin naiset ovat uskomattoman kauniita, pitkäjäsenisiä ja hyväryhtisiä - kantavathan he pienestä pitäen kaiken päänsä päällä. Vasta täällä olen tajunnut, ettei Naomi Campbell oikeastaan ollut mitään poikkeus, hänen kaltaisiaan veistoksellisia naisia on tällä mantereella paljon. Harmi että ihmisiä on vähän vaikea kuvata tahdikkaasti, muuten ottaisin heistä varmaa enemmän kuvia. Miehetkin ovat toki usein tosi kivan näköisiä, mutta naisten kauneus on vielä silmiinpistävämpää etenkin kun he korostavat sitä kampauksilla ja vaatteilla. Ja se ryhti kruunaa kaiken!

      Poista
  6. Olet asian ytimessä! Itsellä on vasta vajaa vuosi expat-elämää takana. Alku meni tutustuessa kaikkeen uuteen ja tuli luotua niitä "toisen pikkulapsen äiti" -kontakteja. Syksyn tullen monet näistä tutuista aloittivat uuden elämän töineen, opiskeluineen tai muine kiireineen. Myös oma lapseni aloitti osa-aikaisen päivähoidon. Mikä on hyvä asia, mutta huomaan, että sen myötä omat sosiaaliset verkostot ovat päässeet retuperälle. Kaipaan aikuista seuraa ja työntekoa - tuntuu että sen myötä elämässä olisi jotakin järkevää sisältöä. Olen hakeutunut vapaaehtoistöihin ja yrittänyt käydä tyrkyttämässä itseäni (ei todellakaan helppoa suomalaisella luonteella) muutamiin paikkoihin osa-aikaiseksi apukädeksi, mutta toistaiseksi mikään ei ole vielä ottanut tuulta alleen. Tuntuu, että aina pitäisi vain malttaa ja malttaa. Tsemppiä Maputoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin!Ihanasti sanottu tuo, että suomalaisella luonteella ei ole todellakaan helppoa tuo itsensä tyrkyttäminen - ei ole! Muiden uudesta elämästä on aina oikeasti iloinen, vaikka samalla se merkitsee itselle hiukan uudenlaista tyhjyyttä.

      Poista
  7. Itse kaipaan edellisen komennuksen ystäviä, jotka jäi, ja itse lähdin. Teflonista tykkään vaan pannussa ei ihmisissä. ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ystäviin kiintyy ja heitä jää kaipaamaan. Minä sain Brysselissä aikanaan sydänystäviä, joita kaipaan yhä. Onneksi heitä sentään on Euroopassa helppo tavata. Sama täällä, että teflon sopii pannuun, itse en osaa tefloniksi muuttua. Joskus pitää tosin miettiä, paljonko viitsii enää kertoa itsestään ihmiselle, joka ei halua jakaa itsestään vastavuoroisesti mitään. Mutta en silti haluaisi muuttua sellaiseksi, mitä en ole.

      Poista
  8. Voi miten kurjaa, että tästä vuodesta on kehittynyt edellistä yksinäisempi. Minä olin ensimmäisenä vuonna täällä Khartumissa ihan lohduttoman yksinäinen. Vaikka yksinäisyydestä oli kokemusta jo aiempienkin muuttojen yhteydessä oli yksinäisyys täällä alkuun jotenkin ihan tavattoman musertavaa - oli ikävä edellisen asuinmaan mahtavaa ystäväpiiriä, mies matkusti paljon, ja minun oli kaikin puolin hankala asettua tänne uusiin kuvioihin. Ensimmäinen Khartumin vuosi kovetti hyvässä ja pahassa niin paljon, etten tiedä tulenko enää koskaan tuntemaan itseäni oikein todella yksinäiseksi sen jälkeen! Ja toisaalta, tietyllä tavalla tunnen myös nykyään olevani hyvin pysyvällä tavalla yksinäinen siksi, että vuodet kaukomailla ovat tehneet minusta sen verran kummallisen kulkijan. Kirjoitin omasta kummajaisuudestani itse tänään blogissani, yksinäisyyden oma lajinsa sekin.

    Nyt kun olen täällä Khartumissa enemmän kotonani ja ympärilleni on kuin onkin kehittynyt ystäväpiiri, olen ottanut tehtäväkseni olla tukena uusille tulokkaille. Yksi vaikeimmista jutuista minulle täällä alkuun oli se, että olin niin riippuvainen muista enkä itse osannut uutena olla oikein apuna kenellekään. Sen ja alkuaikojen yksinäisyyteni muistaen minusta tuntuu ihan erityisen hyvältä voida nyt olla apuna muille. Yritän ottaa kontaktia uusiin ihmisiin koululla tai missä heihin nyt ikinä törmäänkään; mieheni on samalla asialla ja lähettää uusien kollegoidensa puolisoita minun suuntaani. Lisäksi aloitimme tänä syksynä koululla muutaman vanhemman kesken aamukahvikerhon jossa olemme joka keskiviikko juttukaverina uusille tulokkaille tai oikeastaan ihan kaikille halukkaille. Kaikkien kanssa ei tietenkään mitenkään löydy yhteistä säveltä, mutta hyvää tekee lähteä kotoa ja vaihtaa ajatuksia toisten kanssa vähintäänkin joka keskiviikkoaamu.

    Tsemppiä Maputoon Lotta. Minäkin lähtisin tosi mielelläni kanssasi kävelylle tai vaikka kauppareissulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kummajaisuustekstisi oli muuten todella hieno, upea. Rakastin sitä tekstiä, muotoilit asiasi niin hyvin. Tuo aamukahvikerhohan on mahtava idea, teet konkreettisesti hyvää. Kuten koko tuo juttu, että käännät alkuaikojen yksinäisyytesi nyt voimavaraksi, jolla voit auttaa muita. Minäkin olen yrittänyt auttaa uusia tulokkaita, ja siitä saa hyvää mieltä itsekin. Koululla en ole osannut olla yhtä aktiivinen, ehkä juuri siksi, että vietän siellä liian vähän aikaa, mutta voisin yrittää muuttaa tilannetta ja olla aktiivisempi esimerkiksi niiden secondary-ikäisten nuorten äitien suuntaan, joiden huomaan etsivän seuraa - täytyykin vähän virittää antenneja uudelle taajuudelle, että huomaa lukea ihmisten viestejä rivien välistä; tiedät mitä tarkoitan. Kun omat lapseni olivat pieniä, pidin Brysselissä niitä "puuhakerhoja", ja niistä syntyneet muutamat ystävyydet kantavat vieläkin! Itselleni ne olivat ehdoton henkireikä.
      Mennään virtuaalikävelyille ja -kauppareissuille!

      Poista
  9. Zemppiä Lotta, mä niin tiedän tunteen. Vaikkakin tilanteeni on hieman eri. Paikallisista en vain löydä niitä ystäviä. Mutta kyllä kait tämä tästä, eikös? Mä lähtisin myös kanssasi kävelylle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paikallisiin on täälläkin vaikea tutustua ja oivalsin, että minun pitää kirjoittaa siitä oma blogipostauksensa, sillä muutama tuttu vilpittömästi ihmetteli asiaa. Ymmärsin, että se mikä täällä näyttäytyy itsestäänselvyytenä, ei olekaan sitä muille. Ihanaa kun on virtuaalikävelyseuraa! Kiitos!

      Poista
  10. Täältä täyslaidallinen sympatiaa. Olen nyt 4 kk aikana kaivannut tuskaisen paljon etenkin perheellisiä ystäviä, joiden kanssa yhdistää leikkitreffit ja aikuisseura. Itse raahasin mukaan ulkomaille äitini, mutta ei se ihan kompensoi sitä laajaa ystäväpiiriä, joka jäi Suomeen.
    Tsemppiä suuresti Maputoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se niin on, että siinä vaiheessa kun ollaan pitkällä viikossa ja ainoat ihmiset, joille olen puhunut, ovat kodinhoitaja, kuski ja kaupan myyjä, ei ole mikään ihme, ettei omissa jutuissa ole enää järkeä :-) Teinit ja töiden väsyttämä mieskään eivät varsinaisesti innostu äidin puhehyökkäyksistä - päinvastoin. Tsemppiä sinulle myös, minusta tämä on tärkeä teema. Monet kotimaassa saattavat luulla, että elämä ulkomailla on pelkkää luksusta ja kutsuja :-) Ja voihan kutsuja ollakin, mutta eihän sekään tarkoita, että jutuissa olisi sisältöä. Joskus, small talk -edustustilaisuuden jälkeen, tulen itse asiassa entistä väsyneempänä kotiin, sillä en välttämättä tunne kohdanneeni illan aikana ketään.

      Poista
    2. Belizen pienissä leppoisissa piireissä edustustilaisuudet olivat tilaisuus nähdä ystäviä joten nautin niistä aidosti, mutta Sudanissa en ole lähtenyt mukaan vielä yhteenkään - Jamaikan ajoista tiedän, että on todellakin väsyttävää virittää naamalle hymy ja miettiä kohteliaita turhanpäiväisyyksiä jutunaiheeksi ihmisten kanssa joille ei mitään sanottavaa oikeasti ole. Illan päätteeksi tuntuu niin kuin olisi antanut itsestään kovin paljon saamatta itse mitään! Ei maksa sitä vaivaa, että pitäisi hankkia lastenhoitaja ja sekoittaa oma ja lasten rytmi. Paljon mieluummin vietän illan pyjamassa kotisohvalla jotain hyvää elokuvaa katsoen. Onneksi mieheni rooli ei Sudanissa edellytä häneltä kummoista edustamista, toisin kuin aikoinaan Belizessä, joten useimmat illat edustamme kotisohvalla yhdessä.

      Hyvä jos kirjoitat paikallisiin tutustumisen vaikeudesta! Se on minusta monesta kulmasta mielenkiintoinen aihe.

      Poista
  11. Kipeän koskettava aihe, joka on ollut oman bloginikin luonnoksissa kohta pari vuotta. Tuttua on niin tuo ystävien pois muuttaminen kuin "Ainoo kaverikin töitä sai" -tilannekin. Kaikki uusien ystävien tai edes pinnallisen lounasseuran silloin tällöin hankkimisyritykset erilaisista harrastusryhmistä, vanhempainyhdistyksista, expat-ryhmistä ja muista ovat olleet horror-osastoa - sitä kuuluisaa yhteistä rajapintaa ei todellakaan ole juuri löytynyt. On tullut kyllä mieleen, että vika on varmaan minussa. Sikäli tämä kirjoitus oli vähän lohduttavakin: en ole yksin yksinäinen ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin kiteytetty tuo "ainoo kaverikin töitä sai" -ilmaisu. Totta kai kaverin puolesta on iloinen, mutta mutta... Samoin kuin tuo etäopinnot aloittanut ystäväni: hänellä alkoi jo seitsemäs Maputon vuosi ja tiesin, että hän oli melko turhautunut ja onneton. Älä tosiaan koe huonommuutta, et ole yksin yksinäinen, etkä ainoa, jolle kaikki seuranhankkiminen ei ole luontevaa ja helppoa. Kutenyllä kirjoitin, joskus tulen small talk -edustustilaisuuksista vielä uupuneempana kotiin, koska en illan aikana koe kuitenkaan oikeasti kohdanneeni ketään. Sekin on outo kokemus.

      Poista
  12. Osuva kirjoitus! Sairaana ja yksin on todella kurjaa, kaikki kirjoittamasi fiilikset ovat niin kovin tuttuja. Anonyymin kommenttia komppaan myös. Elämä on kotimaahan palatessa mennyt menojaan, jossa et ole ollut osallisena. Täälläkin saattaa jäädä yksin, sillä ketään ei oikeasti kiinnosta jutut, että elit ”luxuselämää” maailmalla. Erottuu hyvin todelliset ystävät palatessa, kullan arvoisia jos ovat vielä jäljellä! Tsemppiä sinulle sinne maailmalle, uusi ystävä on kulman takana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on aivan totta, että paluu kotimaahan voi olla myös eri syistä haastava. Voit kokea ulkopuolisuuden tunteita ja usein on myös niin (oman kokemukseni mukaan), että se, mitä ulkomailla koit ja teit, ei oikeasti tunnu kiinnostavan ketään. Haluaisit ehkä kertoa kokemuksiasi, muistella, mutta yleisö haukottelee avoimesti, " mitä se nyt taas niitä omia juttujaan muistelee".

      Poista

Kiitos kommentistasi!