Pöytä oli poissa! Kuka oli vienyt pöytäryhmän?
Muisti palasi pätkittäin. Olinhan itse ollut aiemmin samana päivänä paikalla, kun Brysselistä 15 vuotta sitten ostettu ruokapöytä häipyi riuskojen miesten kantamana ulos ovesta uuteen kotiin.
Muuttoprosessi tekee hajamieliseksi. Koko ajan ei jaksa olla valppaana, kun pää myllää vuorokaudet läpeensä milloin mitäkin yksityiskohtaa. Palasin pöydättömään olohuoneeseen omalta jäähyväisillalliseltamme. Olin ainakin rentoutunut ja onnistunut unohtamaan kotini senpäiväisen tavaraliikenteen.
Pöydän katoaminen konkretisoi muuton ja muutoksen, sen, että viisi vuotta Mosambikissa ovat päätepisteessään. Hiippailen tyttären kutomat villasukat jalassa valtavan tuntuisissa tyhjissä huoneissa.
Tyhjä koti on surullinen.
Tyhjä koti on kuin kahvikuppi ilman korvaa: kyllä siitä juomansa ryystää, mutta kuppi kaipaa korvaansa.
 |
| Vimeisiä kertoja tyypillisissä rantamaisemissa Macanetassa. |
Kun esimerkiksi Konmari-sisustajien ylenkatsomat koriste-esineet puuttuvat, koti tuntuu menettävän osan luonteestaan.
Esineetkin puhuvat, sen tietää jokainen, joka on kohdannut vaikkapa herätyskellon syyttävän tuijotuksen. Muka hyödyttömiin esineisiin kiteytyy muistoja ja mielentiloja hyötytavaroista puhumattakaan.
Ajattelin puolisoani, joka oli edellisellä viikolla istunut pöydän ääressä, nojannut siihen kyynärpäällään ja todennut kai itsekin vähän yllättyneenä, että siihen oli ehtinyt kiintyä - siitäkin huolimatta, että se oli aina hiukan liian iso ja kömpelö pieneen helsinkiläiskotiimme.
Totesimme, että se oli palvellut meitä hyvin. Mutta on myös osattava luopua - esineistä, tiloista, tuoksuista, tunnelmista, ikävä kyllä ihmisistäkin.
Sitähän muutto myös on, luopumista. Olemme siinä omituisessa, minusta ei niin miellyttävässä välitilassa, jossa ei ole enää ihan täällä mutta ei vielä kohdemaassakaan, joka nyt on kotimaa Suomi. Se tekee muutosta hiukan erilaisen verrattuna tilanteeseen, jossa lähdetään uutta kohti. Nyt palaamme tuttuun ja turvalliseen, mutta jää nähtäväksi, onko itse muuttunut.
En muuttoa pohtiessani tietenkään halua valittaa mistään. Minulle välitilakin on ohimenevä, odotettu prosessi, johon saan apua, mutta entäpä ne miljoonat maailman ihmiset, jotka kieppuvat limbossa pitkään voimatta vaikuttaa siihen, mihin itse saavat kotinsa rakentaa?
Oivalsin toukokuussa asuneeni Maputon talossani yhtäjaksoisesti pidempään kuin missään muussa asunnossani sitten 1990-luvun. Ja juuri tähän kotiin kuitenkin suhtauduin pisimpään niin, että se on väliaikainen!
Lopulta kiinnyin tähän vanhaan linnoitukseen (koska melkoiselta bunkkerilta tämä muurien ja mangopuun suojaama rakennus on välillä tuntunut) ja puiden reunustamaan katuun, omaksikin hämmästyksekseni, syvästi. Vuodet tekivät tehtävänsä.
Mehän asuimme täällä hiukkasen pidempään kuin vastaaville komennuksille tulijat keskimäärin. Lähtö koettelee tunteita, vaikka sitä ei varsinaisesti vastustaisi.
 |
| Kolibrikukille tehtiin vaasi vesikanisterista ja kukkaruukusta. |
Tilanne on nyt siis se, että muuttokontti pakattiin viime viikon torstaina, ja olemme lähdössä kotiutuslennolla Etelä-Afrikasta Eurooppaan ensi sunnuntaina. Ilmatilahan on ollut kiinni jo muutaman kuukauden. Vain rahtikoneiden ja kotiutuslentojen kaltaisten humanitaaristen lentojen kulku sallitaan.
On onni, että voimme asua kodissamme loppuun asti. Monet menevät tässä tilanteessa viimeisiksi päiviksi hotelliin, mutta meille oli kissan takia helpompaa järjestää asuminen näin - hotellit eivät huoli naukuvia vieraita.
Autionpuoleinenkin koti voi toki olla toimiva. Mitäpä sitä muuta ihminen tarvitsee kuin sängyt, pöydän, tuolit, keittiötarvikkeita ja tietysti wifin. Sohvakin meillä on, jolla istua ja töllöttää sarjoja.
Kissa ei pääse lennolle mukaan. Oli suuri helpotus, että löysimme sille parhaan mahdollisen väliaikaisen majapaikan ystävien luota - Maputo on täynnä samassa tilanteessa olevia kissoja ja koiria, ja kissahotelleja ei ole. Lemmikkieläinten matkustaminen on ollut mahdotonta tilanteessa, jossa se ei onnistu ihmisiltäkään, mutta meillä on suunnitelma.
Maputossa asuva suomalainen Satu, joka pyörittää "eläinten matkatoimistoa" (leipänsä voi maailmalla tienata monin eri tavoin!), lähettää kissaneidin rahtina perässä suoraan Maputosta sitten kun se on mahdollista.
Koska muutamme isosta talosta pieneen kerrostaloasuntoon, olen viime kuukausina tarkastellut jokaista esinettä kriittisesti.
 |
| Kaappia kyydissä. |
Mosambikissa ei ole ongelma päästä materiasta eroon. Täällä tarvitaan ihan kaikkea tavaraa kunnosta riippumatta, eivätkä edes vauraammat ihmiset ole viime kuukausina voineet ajaa Etelä-Afrikkaan ostamaan tarvikkeita, sillä maarajat on suljettu. Sen ruokapöydänkin kantaneet miehet olisivat mielellään ottaneet muunkin irtaimiston mukaansa.
Yksikään tavara ei täällä ole liian huonokuntoinen, ruma tai vaatimaton. Tavaraa arvostetaan. Kodinhoitaja on jo parin kuukauden ajan kantanut meiltä kassikaupalla tarve-esineitä kotiinsa, ja olen yrittänyt jakaa vakseillekin tasapuolisesti omia kassejaan (seikka, jota he kyllä vahtivat tarkasti).
Lähtömme jälkeen esimerkiksi sängyt, patjat ja sohva kuljetetaan orpokotiin - juuri siihen, jonka keittiö ennätti melkein valmiiksi ennen kuin hollantilanen arkkitehtimme hyppäsi viimeisiin lähteviin normaalikoneisiin. Voi miten minua surettaa se, että en ehtinyt saada sitä valmiiksi!
Mutta emme toki ole ainoita, joiden suunnitelmat koronavirus tärveli. Tiedän, että projekti jää turvallisiin käsiin. Se ei pääty, se vain venyy hiukan. Jos arkkitehti ei palaa Mosambikiin, laadimme uudet suunnitelmat, olemmehan jo loppuvaiheessa - kaunis ja kestävä keittiö on käytännössä valmis. Jälleen kerran suuret kiitokset kaikille meitä tukeneille.
Toivon, että pääsen vielä joskus näkemään keittiön käytössä ja orpokodin väen. Mikä parasta, orpokodista on kuulunut myös iloisia uutisia. Olemme pitäneet heihin yhteyttä koko ajan.
Hankkimamme vesipumpun ansiosta he ovat voineet viljellä machambaansa, peltotilkkuaan, paljon tehokkaammin kuin ennen. Toimitimme heille pari kuukautta sitten myös kastelutarvikkeita. Nyt saan viikottain kuvia terhakoista kaali- ja salaattiriveistä. Aiemmin toimittamistamme kanoistakin on kehkeytynyt tuloa: he kasvattivat 100 kanaa, joista suunnittelevat myyvänsä 80 ja pitävänsä 20 lasten ruuaksi.
Tämähän on parasta, mitä tänne voin jälkeeni jättää. Vettä ja vesipumppu, peltotilkku, kanalakin - niin, mitä sitä muuta ihminen tarvitsee.
Terkuin Lotta
