Itseruskettavaa Afrikan tytöille

Joskus tilanteet jäävät silmän verkkokalvolle, eikä niitä saa mielestään. Jaan yhden omista kummituksistani - ehkä se sitten älyää tehdä tilaa muille. Allaoleva kuva on viime vuoden lopulta. Amerikkalaisessa koulussa oli järjestetty keräys, jonka saalis jaettiin joulun alla koulun avustuskohteisiin.

Tehokkaita aurinkovoiteita ja pitkähihaisia tarvitsevat mm. ne, jotka kärsivät albinismista.

Oli kerrottu, mitä toivotaan ja mitä toivotaan aivan erityisesti. Ei vain sitä tavallisinta eli käytettyjä vaatteita - jotka ovat toki nekin tärkeitä -, vaan esimerkiksi uusia juomapulloja ja hygieniatuotteita, kuten shampoota, deodorantteja, vaippoja, terveyssiteitä ja hammastahnaa.

Olinsisarentyttäreni Mexian kanssa lajittelemassa lahjoitustavaraa. Eniten oli pienten lasten vaatteita, vähiten isojen poikien.

Hygieniatuotteita oli, mutta paljon vähemmän kuin oli toivottu. Se oli minusta kummallista, sillä kuinka vaikeaa on markettikäynnillä napata mukaansa pari ylimääräistä deodoranttia, jokunen shampoo ja hammastahna?

Yhdistettyinä niistä kertyisi iso keko, eikä kustannus yksittäiselle ihmiselle olisi ylivoimainen.

Joku oli heittänyt lahjoituslaatikoihin avattuja kosmetiikkanäytteitä - siis niitä, joita me kuluttajat saamme kylkiäisinä, kun ostelemme kalliita tuotteita. En tarkoita vain niitä pieniä pulloja, jotka puolinaisina ja rusentuneina näyttivät nekin masentavilta. Joukossa oli myös niitä kaikkein pienimpiä aikakauslehtien välissä jaettavia näytteitä. Auki saksittuina! Oliko tämä vitsi?

Yksi keräyksen johtohahmoista, amerikkalainen Darcy, huokaisi. Hän juuri oli esittänyt toiveen, että erityisesti tytöt saisivat shampoota ja deodoranttia ja kaikki uusia vesipulloja vanhojen tilalle.

- Tämä on minun pitkäaikainen kokemukseni, hän sanoi.

- Ihmiset lahjoittavat sitä, mistä he muutenkin haluavat päästä eroon. Muu panostus tuntuu usein vaikealta. Olen tottunut siihen, mutta silti se välillä turhauttaa.

Puhuessaan Darcy poimi jostain kassista käteensä tyhjän saippuakuplapullon, renkaattoman muoviauton ja avatun pakkauksen naisten intiimivaivoihin tarkoitettuja kapseleita.

- What is this, it´s garbage, hän puuskahti ärsyyntyneenä ja heitti kapineet roskiin yhdessä kosmetiikkanäytteiden kanssa. Mitä nämä ovat, roskia.

Omiin käsiini osui juuri sillä hetkellä avattu pullo itseruskettavaa voidetta. Siis mitä? Itseruskettavaa Afrikan tytöille?

Ajatteliko joku, että menee se niillä body lotionina, kun on jo valmiiksi ruskea. Ei jää rajoja!

Pullo lensi roskakoriin.

Darcy lähti tyttärensä koulutunnille avustamaan opettajaa, ja jäin Mexian ja erään toisen naisen kanssa järjestelemään kasoja. Itseruskettavan voiteen aiheuttama hämmennys unohtui, kun vaatepinoista nousi alushousupussillinen, johon oli kiinnitetty "Nämä ovat kaikki uusia" -viesti.

Sellainenkin lahjoitus on kuulemma harvinainen, kertoi ilahtuneena kolmas lajittelija, jolla oli asiasta kokemusta. Alusvaatteet säilyvät harvoin lahjoitettavaksi asti.

Aina välillä kasoissa vilahti uuden uutukaisia, puhtaita varvastossujakin myyntipakkauksissaan. Mukavaa!

Olimme Mexian kanssa jälleen kaksin, kun vanhempainyhdistyksen huoneeseen purjehti tyylikäs nainen, joka alkoi puhua hammastahnoista. Jotkut olivat tuoneet niitä isoissa useamman tuubin pakkauksissa.

Ajattelin tätä rouvaa tammikuussa, kun kävin tuntemani orpokodin uudessa Casa Gemma -talossa ja katselin kodin asukkaiden siistejä hammasharjoja ja -mukeja.

Olisin halunnut kertoa niistä hänelle. Rouva kun pahoitteli, ettei mitenkään pystynyt osallistumaan keräykseen hygieniatuotteiden osalta.

- Tiedäthän ne pienet hammasharja-tahnapakkaukset, joita saa aina yön yli -lennoilla. Niillähän ei tee mitään. Ne jäävät nurkkiin. Ehdin juuri antaa ne kotiapulaiselleni, muuten ne olisivat kuivuneet! Niin harmi, etten kuullut tästä keräyksestä ajoissa. Kaikkihan tarvitsevat hammastahnaa!

Yhden yön hammasharjoja meille? Älkää naurattako!

Minun oli pakko kääntyä hetkeksi selin. Mexian ja minun katseet kohtasivat.

Kerskut tuhannen dollarin lennoillasi, mutta muutamaan kunnolliseen hammasharjaan ja tahnatuubiin sinulla ei sitten ollut  varaa. 

Eipä silti. Varmasti hänkin piti itseään oikein hyväsydämisenä.

Mutta ihan terveisinä. Samat tarpeet ne on hampailla, oli suun omistaja rikas tai köyhä. Kaikki tytöt ja pojat, jopa kotiapulaiset, harjaavat hampaansa mieluiten ihan oikeilla isoilla harjoilla. Puristavat tuubista oikeaa tahnaa.

Terveisin Lotta

Plan B eli apartheid-muistomerkki Matolassa

Yritin joulukuussa käydä taiteilija Alberto Chissanon kotimuseossa, Museu Galeria Chissanossa Maputon esikaupungissa Matolassa. Kuultuaan, että meillä vieraileva sisarentyttäreni Mexia opiskelee kuvataiteita, poikani ruotsalaisen luokkatoverin isä Mårten oli ehdottanut tätä kohdetta.

Sovittuna aamuna hän karautti autollaan meitä hakemaan.

Ajelimme päällystämättömiä teitä Matolaan. Kuinka ollakaan, paikka oli kiinni, vaikka oli tavallinen arkipäivä - portti oli lukossa, eikä missään näkynyt ketään. Se, että jokin paikka on kiinni, vaikka sen pitäisi olla auki, ei tietenkään sinänsä ole täällä tavatonta. Mutta meitä harmitti hiukan, koska tämä oli Mexian viimeinen mahdollisuus nähdä Chissanon taidetta. Hän lähtisi pian takaisin Ranskaan ja ruotsalainen "paikallisoppaamme" joululomalle Tukholmaan - joihinkin paikkoihin on vaikea löytää ilman asiantuntevaa kuskia, koska kunnollisia kadunnimiä ei kaupungin ulkopuolella aina ole.

Vastapäätä oli paikallinen "kuntosali" (pimeähkö huone, jossa häämötti laitteita), ja Mårten keksi kysyä sieltä apua: antoi kuntosalin työntekijälle kännykkänsä ja pyysi tätä soittamaan gallerian numeroon.

Tämä teki työtä käskettyä, puhua pulisi puhelimeen aikansa ja antoi sitten vuolaan selvityksen.

Kolmikkomme kuunteli ja nyökkäili vakavan näköisenä: juuri näin! Kiitos! Kun tyyppi käänsi selkänsä, Mårten kääntyi Mexian ja minun puoleen ja kysyi, olimmeko ymmärtäneet mitä hän sanoi. Kävi ilmi, että kukaan meistä ei ollut täysin tajunnut selostusta. Se ei toki estänyt ketään näyttämästä siltä, että on kärryillä.

Kaikkia nauratti. Mutta aina ei vain jaksa alkaa säätää: anteeksi kuinka, voitko toistaa hitaammin, otetaanko uusiksi... Sellaista se portugalin kielen kanssa on. Jonain päivänä menee paremmin, toisena taas putoaa takaisin maan pinnalle. Ja joskus pitää vain näyttää skarpilta, vaikka olisi ihan pihalla.

Seinämaalaus johdattelee apartheid-tiedon äärelle.

Reissumme ei ollut turha, sillä Mårtenilla oli varasuunnitelma. Jatkoimme matkaa syvemmälle Matolaan, katsomaan puolitoista vuotta sitten valmistunutta muistomerkkiä, joka on omistettu 30. tammikuuta 1981 samaisella paikalla Matolassa tehdyssä iskussa kuolleille Etelä-Afrikan apartheidin vastustajille. (Eilen olikin tapahtuman vuosipäivä.)

Muistomerkin yhteydessä on moderni, kaksikielinen museo/tietokeskus, joka kertoo laajemmin rotusorron ajan vastarintaliikkeen toiminnasta Etelä-Afrikan naapurimaa Mosambikissa. Yksityiskohtia oli mietitty: käytävä ovelta sisälle museoon vietti alamäkeen ja hämärään, pois lähdettäessä suunta oli ylöspäin. Valoa kohti.

Tekstit olivat englanniksi ja portugaliksi.

En ollut kuullutkaan tästä paikasta, mutta se ei ole ihme, sillä sitä ei mielestäni mainosteta missään, eikä sen kynnykselle myöskään eksy helpolla. Se pitää tietää. Muistomerkki lienee rakennettu eteläafrikkalaisin varoin, ja markkinointi Mosambikissa tuskin mahtui budjettiin. Voin suositella sitä lämpimästi käyntikohteeksi ainakin kaikille eteläisen Afrikan poliittisesta historiasta kiinnostuneille. Minusta se oli todella kiiinnostava.

Siisti aukio moderneine muistoerkkeineen yllätti!

Täälläkään ei ollut ketään, mutta vartija raotti kohteliaasti ovea. Esittelimme asiamme ja astuimme sisään. Tovin kuluttua, kun olimme jo tutkimassa kokoelmia ja katsomasssa videoita (ne olivat niin perusteellisia, että lopulta uuvuimme), vartija asteli ruotsalaisen ystävämme luokse: puhelu teille, herra. Hämmennyimme. Puhelu?

Puhelimessa oli johtaja, jolle vartija oli ilmeisesti soittanut kertoakseen kävijöistä. Johtaja selitti, että voimme jättää haluamamme suuruisen käyntimaksun eteisessä olevaan lippaaseen. Selvä. Jatkoimme kierrosta.

Kokoelmia tutkimassa (kohta soi puhelin).

Kun teimme lähtöä (lippaan kautta tietenkin), vartija koputti auton ovelle: hän halusi Mårtenin puhelinnumeron. Puhelinnumeron? Miksi kummassa? Ruotsalainen nousi tottelevaisesti autosta ja lähti selvittämään asiaa. Tovin päästä puhelin pirisikin.

Poissaoleva johtaja siellä jälleen. Nyt häntä kiinnosti, halusimmeko mahdollisesti kuitit maksuistamme! Yllättävä kysymys.

Asiat järjestyvät aina Afrikassa, ainakin tällaiset pikkuasiat. Chissanoonkin ennätämme vielä jonain päivänä.

Aurinko laskee Maputon ylle.

terkuin Lotta

Capulanan ylistys

Ostin toissa viikolla jälleen yhden capulanakankaan, ja huomasin samalla, etten olekaan vielä kirjoittanut capulanoista. Luultavasti kaikissa Afrikan maissa myydään ja käytetään kauniita painokankaita, ja niille on joka maassa oma nimensä.

Täällä Mosambikissa kankaat ovat capulanoja.

Mosambikista ei voi puhua puhumatta capulanasta. Se on niin olennainen osa kulttuuria. Kaikki käyttävät niitä, ja katsellessani äskettäin kaupunkikuvia eräästä toisesta Afrikan maasta huomasin, että maisema näytti paljon värittömämmältä. En ollut tajunnut, missä määrin Maputon värikäs ja iloinen katukuva johtuu juuri siitä, että capulana on läsnä kaikkialla.

Capulanalla päällystetyt laukut tanssivat tuulessa Maputon käsityöläistorilla.

Mosambikilaisnaisen univormu, ainakin täällä Maputossa ja omien silmäilyjeni perusteella, koostuu tiukahkosta t-paidasta ja pitkäksi kietaisuhameeksi puetusta capulanakankaasta. Vaivatonta ja tyylikästä!

Orpokodin apulaiset capulanoissaan pyykkiä ripustamassa (pahoittelen kuvan tummuutta).

Usein capulanahameen alla on farkut tai muut housut, joiden taskuihin saa rahat ja avaimet. Vauva rinnalla tai selässä on kiedottu myös capulanaan, joka on usein samaa kangasta kuin hame - estetiikka on tärkeää.

Capulanasta saa myös kivoja yksityiskohtia muuten yksinkertaisiin vaatteisiin: vyön, värikkäät reunat taskuihin, helmaan tai pääntiehen, hiuslenkin. Usein se on totta kai myös huivina päässä, silloinkin sävy sävyyn hameen kanssa.

Taaperon mekko torilta.

Oma sinikeltainen kassini, joka näkyy oikealla olevassa kuvassa, on ahkerassa käytössä. Kerran näin kadulla mosambikilaisnaisen, jolla oli kietaisuhame ja vauva selässä, juuri tätä samaa kuosia. Se oli isona pintana säväyttävä. Harmittelin, ettei kamera ollut ulottuvilla, näky oli upea!

Usein ihastelen sitä, miten näppärästi mosambikilaisnaiset kietovat lapset capulanaan ja nostavat selkäänsä. Liikkeet tuntuvat sujuvan kuin itsestään, ja varmaan sujuvatkin.

Paikallisten naisten ryhti on vielä omaa luokkaansa - harjaantunut lapsesta asti epäilemättä siksikin, että niin moni asia kannetaan pään päällä.

Kuvan sahraminkeltaisen pikkumekon ostin joulukuussa torilta tuliaisiksi Ranskaan, ja ostos pakattiin vieressä pilkottavaan capulanapussukkaan - sekin yleinen tapa.

Capulanalla on monta käyttöä. Se on hame, leninki tai housut, mutta se on myös kassi, istuinalusta tai kadulla alusta myytävälle tavaralle, kantoliina vauvalle, vauvanhoitoalusta, pöytäliina, rantapyyhe, verhot, matkapeitto, esirippu lasten teatterileikeissä tai onginnassa...

Rituaalikäytössä väriyhdistelmillä on myös symbolisia merkityksiä. Kankaat ovat mielikuvituksellisia, niissä on perinteisten eläin- ja kukkakuosien sekä raitojen ja pallojen lisäksi rullaluistimia, piikkikorkoja, tuulettimia, mitä vain voi kuvitella. Monet ovat myös ankaran graafisia, ja väriyhdistelmiä on joka makuun.

Capulanalla voi koristella kaikkea. Käsityöläistoreilla myydään capulanakankaalla päällystettyjä varvastossuja, valokuvakehyksiä, korvakoruja... Miettikää, miltä tylsän harmaat auton penkit näyttäisivät capulankankaalla päällystettyinä! Entä pussilakanat - harmi, ettei kukaan ole vielä keksinyt ryhtyä valmistamaan afrikkalaishaastajia Marimekon liinavaatteille.

Sisusta säilytyslaatikolla.

Laatikot voi päällystää capulanalla kauniiksi - minusta tosi kiva ja yksinkertainen idea. Vasemmalla kuvatun laatikon sisällä on viuhka, joita kaupitellaan täällä toreilla ja kaduilla (sydämellinen kiitos joulutervehdyksestä, Tzitzi!).

Kankaaseen voi myös "maastoutua", jos capulanatyyli ei muuten kuulu arkeen - eiväthän esimerkiksi keskiluokkaiset tai varakkammat mosambikilaisnaiset kulje toimistoissaan capulanassa.

Portugalinopettajani kertoi taannoin mosambikilaisesta ystävättärestään, joka käy aika ajoin paikallistorilla ostoksilla. Jotta hän ei erottuisi joukosta (ja näyttäisi turhan varakkaalta), hän pukee pitkien housujen päälle capulanahameen ja matkustaa paikalle auton sijaan chapalla, paikallisbussilla, kolikot housuntaskussa.

Perinnekangas elää tässä ajassa niiden turvin, jotka osaavat sitä hyödyntää. Maputon kalliissa Loja das Meias -kaupassa on tyylikkäitä, moderneja capulanavaatteita ja -laukkuja, jotka ovat usein eteläafrikkalaista tuotantoa. Usein tuleekin olo, että capulanat ovat kuin Mosambikin marimekkoja - tai meidän marimekkotuotantomme on kuin Suomen capulanaa, miten päin vain.

Juttelin marraskuussa kodinhoitajan kanssa, kun hän oli lähdössä Etelä-Afrikkaan yhden sisaruksensa hautajaisiin (Analla on yli 20 sisarusta, koska hänen isällään oli useita vaimoja. Ehkäpä siksi Ana ei halua jakaa asuntoaan kenenkään kanssa!). Hautajaisporukka yöpyi yhden sisaruksen luona. "Se on helppoa, tiedätkö, meillä on kaikilla omat capulanamme, joten voimme kellistyä nukkumaan mihin tahansa. Se on lakana ja peitto yhtä aikaa. "

Myös miehillä näkee komeiden värikkäiden paitojen lisäksi tietysti capulanasortseja. Kävin marraskuussa mosambikilaisen taiteilija Pekiwan kotiateljeessa Matola Riossa Maputon esikaupungissa - alla hänen eleganssiaan. Pekiwan taidetta voin esitellä blogissa myöhemmin.

Mosambikilainen taiteilija Pekiwa capulanatilkkuhousuissaan.

Tyttäreni Anna vietti kuukauden täällä muun muassa työskennellen All Nations -orpokodissa. Annan lähtöpäivänä kuskimme Stelio, joka asuu lähellä orpokotia, yllätti lahjoittamalla hänelle kauniin, hillityn capulanakankaan. Me liikutuimme - capulana on kulttuurisesti tärkeä ja arvostettu lahjaesine, Stelio ei olisi voinut keksiä parempaa. Ehkä hän halusi kiittää Annaa tämän panoksesta yhteisön hyväksi.

Anna mallaa ylleen Stelion lahjakangasta.

Capulanakangas on aina hyvä lahja naiselle (niin minullekin vinkattiin, kun viime elokuussa pohdin vartijamme Oscarin "häälahjalistaa" ja mietin, mitä ruksisimme listasta). Lipaston laatikkoon talteen taitellut capulanat kertovat naisen varallisuudesta, ja ne myös siirtyvät perintönä äidiltä tyttärelle.

Casa Pandia on Casa Elefanten tavoin tunnettu kangaskauppa.

Aamupäivän kuhinaa kangaskaupassa.

Isoäiti voi kertoa pojan- tai tyttärentyttärelleen suosikkikankaidensa tarinan. Sanotaan, että näin capulanat puhuvat, niiden kautta siirretään historiaa eteenpäin. Voi olla, että köyhistä köyhin maaseudun nainen ei omista muuta kuin capulanansa.

Maputon tunnetuimpia kangaskauppoja ovat Casa Elefante ja Casa Pandia. Kangaskauppojen edustalla, tässä Casa Pandia -kaupan, kaduilla on miehiä ompelukoneiden kanssa. He päärmäävät kankaiden reunat siisteiksi pientä maksua vastaan.

Reunojen huolittelu on huokeaa.

Ompelijat työssään Casa Pandian edessä.

Capulanoja ei myydä metritavarana, vaan aina tietyn kokoisina valmiina kappaleina, jotta kuvioinnin symmetria säilyy. Vakiopituus on käsittääkseni 2 tai 4 metriä. Capulana ei ole kallista, onhan se kansan tavaraa, ei ylellisyystuote. Kaupoissa käy yleensä kova kuhina, kun mosambikilaiset, portugalilaiset ja ylipäänsä koko kirjava asiakaskunta valikoi kankaita rinta rinnan. Kangaskauppa onkin kiinnostava kurkistus Maputoon.

Capulana on myös keino työllistyä ja työllistää - esimerkiksi muutamien ranskalaisten ja sveitsiläisten naisten perustama Lanas Mozambique -yritys suunnittelee ja teettää paikallisilla naisilla laadukkaita capulanatuotteita.

Kissalla on tyylisilmää! Se omi Lanas Mozambique -lattiatyynyn heti itselleen.

Ostin Annalle Suomeen viemisiksi Lanas Mozambiquen upean värisen pyykkikorin ja laukun samaa kuosia. Niihin käytetty kangas on juuri sitä, jonka mainitsin alussa uusimpana löytönäni.

Jos johonkin kankaaseen ihastuu, se kannattaa ostaa siltä seisomalta. Valikoimat vaihtuvat tiheään tahtiin, eikä samaa kangaspakkaa välttämättä tulee enää myyntiin.

Uusin kangaslöytöni! Ja ainakin yhtä helsinkiläiskotia koristaa nyt tämänvärinen pyykkikori.

Suurin osa kankaista tulee Intiasta, osa myös Kiinasta, kuinkas muuten. Sota teki Mosambikin capulanatuotannosta lopun, ikävä kyllä, mutta afrikkalaista capulanakulttuuria ei kukista mikään. Laatukankaita tulee myös Hollannista (mutta se, miten hollantilaiskankaat päätyivät Itä-Afrikkaan, on oma tarinansa).

Paras materiaali on puuvillaa, ei keinokuidun ja puuvillan sekoitetta, vaikka sekoitteitakin yritetään joskus myydä puuvillana. Kannattaa vain luottaa omaan näppituntumaan!

Capulanamyyjien tiskeiltä löytyi näin kauniisti leikattu valmismekko Annalle.

Capulanoja myydään paitsi kaupoissa, myös kaduilla ja toreilla. Itse asioin viimeksi paikallisten suosimalla, suomalaisittain todella eksoottiselta Xipamanine-torilla.

Samalla torireissulla - Xipamanineen on mukavampi mennä paikallisen ihmisen seurassa - kodinhoitaja näytti minulle nigerialaisen ompelijan, jolle voi viedä ostamansa kankaan ja malliksi lempimekon tai -hameen.

Monet ompeluttavat vaatteensa, koska torien valmiiden vaatteiden kokovalikoima on varsin rajallinen. Ompelijoita on paljon, täytyy vain löytää hyvä ja sopiva. Haaveilen capulanahameesta, koska tähän asti olen käyttänyt ostoksiani lähinnä pöytäliinoina. Raportoin, kunhan pääsen tähän seuraavaan etappiin!

Terkuin Lotta

Kannullinen kookosmaitoa

Makeaa mahan täydeltä Maputosta


Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Pahoittelen pitkäksi venähtänyttä bloggaustaukoa. Elämä taisi talloa blogin varpaille muutaman viikon ajan joulun ja loppiaisen tuntumassa. Kirjoitus- tai ainakin keskittymisaika jäi vähiin.

Nyt pesue on kutistunut jälleen nelihenkiseksi. Reilun kuukauden pituinen koulun joululoma on ohitse. Talossa on hiljaista, näyttöjen äärellä on vähemmän tungosta, ihan joka päivä ei tarvitse loihtia yhtä monta lounasta nälkäisille -  mutta samalla on hiukan tyhjän tuntuista. Kiitos tyttärelle ja kummityttärelle hauskasta seurasta!

Tässä Maputon rantatunnelmaa tyttären kanssa uudenvuodenpäivänä. Kävimme rantakävelyllä katsomassa, kuinka paikalliset asukkaat ottavat kaiken irti omasta "olohuoneestaan".

Maputolaiset juhlivat rannalla vapaapäiviä ja vuoden vaihtumista.

Keittiö kiinnostaa aina, kun kodissa on naisia. Tytärtäni ja minua kiinnosti, miten kookospähkinää käsitellään. Tähän asti olen tyytynyt ostamaan isoja, kellanvihreitä kookospalmun "hedelmiä" kadunvarsikärryistä. Ne ovat käteviä, kun jano yllättää.

Tarkoitus on juoda vihreän kookoksen sisältä pillillä vesi, se trendikäs kookosvesi. Helteessä lojuneen hedelmän lämmintä nestettä ei aina voi kehua kovin raikkaaksi, mutta väitetään, että se on terveellistä. Aina en ole saanut pilliä, mutta hedelmä on itsessään ihan hyvä kolpakko.

Tutun näköinen ruskea kookospähkinä piileskelee vihreiden kuorten sisällä. Kodinhoitajani Ana lupasi näyttää, mitä sillä tehdään. Annoin hänelle rahaa muutaman pähkinän hankkimiseen, sillä en aina näe niitä omien kotikulmieni myyjillä. (Täällä päin myydään purkkiin pakattuja thaimaalaisia kookosmaitoja - siitä lisää kohta.)

Kookosvettä söpösti baarista.

Olin joulukuussa eräissä myyjäisissä, joiden baarissa myytävät kookokset oli koristeltu kukin.

Luulen, että kookosvettä tärkeämpää paikallisille on kookospähkinän ravinteikas, proteiinipitoinen hedelmäliha. Ainakaan Ana ei tuntunut erityisen innostuneelta kookosvedestä.

Niitä purkkiin pakattuja teollisia kookosmaitoja eivät Maputossa ehkä osta kuin avuttomat ulkomaalaiset, kuten minä. Ja älytöntähän se osaaville olisikin, sillä kookospähkinä on edullinen ja yhdestä pähkinästä tulee yllättävän paljon tavaraa. Kas näin se käy.

Ana halkaisi kookospähkinän kopauttamalla sitä muutaman kerran keittiövälinelaatikosta nappamansa lihanuijan varrella.

Se on helppoa, kun sen osaa.

Nyt vain sisusta irrottelemaan.

Seuraavaksi pähkinästä raastettiin valkoinen hedelmäliha kulhoon (vesi oli jo valutettu lasiin). Kookospähkinän raastaminen on perushommaa, ja työhön on oma raastinterällä varustettu jakkaransa.

Olin viime viikolla matkalla kauppaan, kun näitä jakkaroita kanniskeleva mies käveli minua vastaan. Uurteisine kasvoineen ja hampaattomine suineen hän näytti sen verran elämän kuluttamalta, että tein kaupat saman tien. Mies pyysi raladoristaan (raastin) 500 meticalia eli alle 10 euroa.

Kodinhoitaja näyttää mallia.

Soikea raastinterä on kiinni jakkaran päässä. Istut siis jakkaralla ja käännät halkaistua pähkinää terässä. Ellei raastinta oteta lukuun, jakkara tuo hassusti mieleen synnytysjakkaran. Istuma-asento on vähän sama, kumpikin istuin on matala, ja pyöreä pähkinä jalkojen välissä viimeistelee mielikuvan! (Siihen yhtymäkohdat jäävätkin.)

Varokaa sormia!

Minä raastin pähkinää paljon hitaammin kuin Ana. Vie hetkisen hahmottaa, mihin suuntaan ja miten pähkinää pitää kiertää. Tietysti osa myös karisi lattialle, koska unohdin välillä vahtia kulhoa!

Kyllä tämä tästä!

Täällä taito opitaan varhain. Näin orpokodin keittiössä yhden pojista, noin kymmenvuotiaan, raastamassa pähkinää hoitajien apuna. Hänkin oli huomattavasti minua näppärämpi! (Mosambikissa lapset oppivat muutenkin varhain työntekoon.)

Terävä raastinpää on aika hurjan näköinen, mutta säilytyksen ajaksi Ana kietaisi sen ympärille Chifonetin. Kehittyneissä designversioissa (joita olen nähnyt siis vain mielikuvituksessani) raastimen voisi varmaankin taittaa istuimen reunan alle.

Seuraavaksi Ana kiehautti vedenkeittimessämme vettä ja sekoitti sitä kookosraasteeseen. Määriä en osaa sanoa, sillä kaikki annostellaan tietysti näppituntumalla. Kookos-vesiseoksen annettiin seistä muutama minuutti.

Raastettuun kookokseen sekoitetaan kuumaa vettä.

Kookosmaidon valmistamiseen tarkoitetun siivilän olin hankkinut jo syyskuussa paikallistorilta. Nyt sille vihdoin tuli käyttöä. Ana möyhensi kookos-vesiseosta käsin ja pusersi siitä nestettä siivilän läpi toiseen kulhoon.

Lionneesta raasteesta puserretaan siivilän läpi "maitoa".

Ja simsalabim, meillä oli kannullinen kookosmaitoa. Sitä käytetään mosambikilaisessakin keittiössä monipuolisesti patoihin ja kastikkeisiin, mutta huomasin, että se antaa hauskan makean säväyksen myös kotoisalle kaurapuurolle. Se toimisi varmaan hyvin myös smoothiessa.

Kannullinen kookosmaitoa ja kupillinen kookosvettä.

Täällä on tapana hyödyntää kaikki, minkä voi. Kookospähkinän kuoria voi käyttää esimerkiksi astioina ja koristeina. Esimerkiksi kotikadullamme on trendikäs terveysruokakahvila, joka tarjoilee osan jälkiruuista kookospähkinän kuoresta. Kuori on melko pieni, joten annoskoko pysyy kohtuullisena!

Kuorenpuolikkaan voi siistiä ja käyttää koristeena tai astiana.

Osan kookosraasteesta Ana siirsi syrjään ennen veden lisäämistä. Raaste on myös ruuanlaiton ja erityisesti leivonnan monitaituri. Tuore kookosraaste ei muuten maistunut minusta yhtään niin äkkimakealta kuin teolliset tuotteet - maku oli pehmeämpi ja miellyttävämpi, ei lainkaan hyökkäävä.

Kookos-suklaa-kaurakeksit katosivat äkkiä parempiin suihin.

Raasteesta syntyi kaksi satsia kookoskeksejä. Ensimmäiseen taikinaan tuli raasteen seuraksi suklaahippuja, kaurahiutaleita, öljyä, kananmuna ja sokeria. Jopa kookosta normaalisti kaihtavat pojat ahmivat niitä tyytyväisinä.

Australialainen ystävättäreni poikkesi teelle ja pyysi minua siirtämään keksikulhon kauemmaksi: käden liike niiden lähellä muodostui äkkiä automaattiseksi. (Kiitos ei kuulu minun, vaan tyttäreni jauhopeukaloille! Lisäksi on ihailtava ihmistä, joka leipoo tyynesti pari tuntia ennen lentokoneen lähtöä.)

Ana sekoittaa kookos-sokeriseosta Suomeen vietäviä herkkuja varten.

Raastetta oli vielä, ja Ana tarjoutui tekemään kookospaloja äidilleni Suomeen vietäväksi - olihan todellakin tyttären lähtöpäivä, ja mielessä äidit siellä ja täällä. Idea oli minusta mainio, ja se kuvastaa hyvin mosambikilaisten huomaavaisuutta.

Paikalliset myyvät kadunkulmissa muoviämpäreistä yksinkertaisia ja edullisia makeita suupaloja, esimerkiksi öljyssä friteerattuja munkintapaisia ja keksejä. Olen niitä välillä uteliaisuuttani ostellutkin. Nyt näin, miten ainakin yhdet "energiapalat" valmistuvat.

Tämä resepti oli todella yksinkertainen! Kookosraaste sai seurakseen pelkkää ruskeaa sokeria. Ana sekoitteli seosta paistinpannulla melko pitkään ja kaatoi sen sitten leikkuulaudalle jähmettymään. Koska oli kuuma päivä, tuuletin kytkettiin käymään täysillä.

Sopivasti kovettunut massa leikattiin pieniksi paloiksi - ja voilà, Avenida Kim il Sungin taatusti mosambikilaiset kookosmakeiset, muodikkaat raaka-sellaiset, olivat valmiit (mitäänhän ei paistettu). Sokerikin on paikallistuotantoa.

Laitoin osan muovipurkissa jääkaappiin. Osa matkusti samana iltana tyttären matkalaukussa Suomeen, oman äitini kahvihetkien iloksi. Niistä voi tankata Mosambikin aurinkoenergiaa. Bom apetite de Maputo, rakas äiti!

Terkuin Lotta