Naimakaupat

Ei myötäjäisiä, ei morsianta

Yksi vartijoistamme, Oscar, kertoi vähän aikaa sitten olevansa menossa naimisiin, "Jumalan armosta", ja piteli puolittain selkänsä takana monistetta muovitaskussa. Ymmärsin, että kyse oli toivelistasta, johon meidänkin "isäntäperheenä" oletetaan osallistuvan, ja pyysin listan itselleni.

Moniste on "lista de lobolo" (myös lobola-sanaa kuulee) eli myötäjäislista, ikivanha perinne. Tiedättehän kuluneet vitsit siitä, kuinka paljon karjaa morsiamesta maksetaan. Lobolossa on kyse juuri siitä, vaikka perinteisen karjan lisäksi listassa on nykyään paljon muutakin. Sulhasen perhe maksaa (antaa lahjoja) morsiamen perheelle.

Lobolo ei ole leikin asia. Jos toivottuja lahjoja ei tule, naimakauppojakaan ei solmita.

Siksi sulhanen aloittaa tavaroiden keräämisen ajoissa. Oscarin pitäisi viettää häitään lokakuussa. Turha sanoakaan, että myötäjäisperinne aiheuttaa monille paineita. Joskus sitä myös käytetään hyväksi, ja lobolo-tavaroiden jaosta saatetaan riidellä morsiamen perheessä katkerastikin.

Jos morsiamen ja sulhasen vanhemmat eivät jostain syystä toivo nuorten avioliittoa, myötäjäisiäkään ei haluta suorittaa. Loboloon liittyy paljon merkityksiä. Naimisiinmeno on iso juhla: sunnuntaisin kuulee välillä raikuvia tööttäyksiä, kun juhlaväen täyteen lastatut autot (ja kun sanon täyteen lastatut, tarkoitan afrikkalaisittain täyteen lastattuja!) ajavat meidän katuamme kohti yleistä hääkirkkoa.

Hääparit myös poseeraavat sunnuntaisin rantakadulla.

Tädin listalla on nuuskaa.

Mutta palataanpa Oscarin listaan. Autetaan vartijaa saamaan vaimo taloon. Kuinka olisi esimerkiksi pukki (o bode) tai kukko (o galo)? Myös öljyä ja polttopuita tarvitaan, jotta ruuanlaitto juhlamenoissa ylipäänsä onnistuu.

Morsiamen vanhemmat tarvitsevat arvokkaat vaatteet, ja meiltä löytyivätkin kaivatut koon 42 nahkaiset nauhakengät - muuten mainiot, mutta koon puolesta aikanaan virheostos ja siksi melkoisen käyttämättömät. Valkoinen paitakin löytyy, kävelykeppiä (a bengala) ei. Oscarin listalla on esimerkiksi nuuskaa (o rapé) tädille.

Me päätimme antaa kenkien ja paidan lisäksi rahaa, mutta vasta kesäloman jälkeen, jolloin ehtii rauhassa miettiä, löytyykö meiltä muutakin käyttökelpoista. Oscar ehtikin jo tiedustella asiaa.

Minulle vihjaistiin, että jos komerossa on käyttämätön pusero, huivi tai muuta naisten vaatetta, niillä voisi ilahduttaa tätiä (jonka asuun kaivattiin muun muassa paitaa, blusa). Myös capulana eli kuvioitu kangas, joita kaikki mosambikilaisnaiset käyttävät, on täällä pidempään asuneiden mukaan varma lahja. Jokaisella huushollilla on käyttöä capulanalle.

Oscarin listalla on esimerkiksi tomaatteja, halkoja ja saippuaa.

Nauratin Oscaria sanomalla, että lehmän päätä tai kahtakymmentä kanaa (listalla 1 ja 2) en ehkä nyt lähde ostamaan. Tosin numero 22, viisi kaalinpäätä (cabeças de repolho) olisi ollut helppo toteuttaa. Oscar totesi, että näistä minun ei tarvitse huolehtia.

Minusta olisi tietysti kaikkein hauskinta mennä itse katsomaan, millainen Oscarin lobolo-seremonia on - se olisi mahdollista loboloon osallistuneelle -, mutta se pidetään yli 500 kilometrin päässä Maputosta, Inhambanessa. Lobolossa on tarkat kaavat. Ehkäpä vielä joskus pääsen mosambikilaisiin häihin. Olisi kiinnostavaa vertailla eri perheiden lobolo-toiveita.

Oscarin lista antaa hyvän kuvan paitsi vaikkapa mosambikilaisesta ruokavaliosta, myös siitä, millaisten perusasioiden äärellä täällä eletään. Listassa ei kerätä rahaa maailmanympärimatkaan tai kuumailmapallolentoihin. Ne ovat muiden kotkotuksia. Täällä riittäisi se kukko.

terkuin Lotta

Tunnelmia loman kynnyksellä

Maputo - viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa

Olin vähällä kirjoittaa otsikkoon "kesäloman kynnyksellä", kuten itse ajattelen, mutta Maputossahan eletään paraikaa talvea, joten vuodenajoista täytyy puhua kieli keskellä suuta. Meille ja monille muille ulkomaalaisille koittaa joka tapauksessa kohta kesäloma

Amerikkalainen koulu päättyy neljän päivän kuluttua, ja edessä on kuuden viikon poissaolo Maputosta. Loma on lyhyempi kuin esimerkiksi Suomessa. Sen sijaan joulukuussa on pitempi afrikkalaisen kalenterin mukainen "kesäloma".

Alla kuva asuinkatumme hauskasta Coca Cola -kioskista.

Kim il Sungin cokiskioski kivenheiton päässä kotoa.

Vuodenajoista puheenollen - kuten kuvasta näkyy, Maputon talvi on ankara.

Tämä cokiskioski on Maputon rannalta. Sen edessä paistuvat kanat.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Lämpötila ei ole tukahduttava, ja illat ja aamut voivat olla yllättävänkin viileitä.

Minusta mukavinta on se, että ei ole liian kuuma kävellä. Nyt, kun olen tottunut kaupunkiin ja tiedän, missä voi huoleti tallustella , nautin siitä, ettei ainakaan 40 asteen porottava kuumuus estä sitä. Trooppisen kesän jälkeen 20 asteen lämpötila tuntuu jopa kolealta! Olen ensi kertaa kuukausiin käyttänyt farkkuja.

Mutta aurinko paistaa aina lämpimästi.

Kotikadullani on kauneushoitola

...ja paikallinen, Polana Cimento -alueen terveyskeskus.

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ensimmäinen Afrikan vuosi on kohta ohi. Elokuussa, kun palaan, olen Maputon konkari ja voin neuvoa tulijoita. Mutta minusta ei tunnu konkarilta. Tunnen itseni tulokkaaksi, mikä lienee reilun 10 kuukauden oleskelun jälkeen ihan ymmärrettävää, onhan Afrikka niin oma maailmansa. Maputon toki tunnen nyt paremmin, ja tiedän päällisin puolin, mitä mistäkin saa ja miten liikkua.

Päiväkävelyllä, Mao Tse Tung -kadun väriläiskä.

Toisaalta ymmärrän nyt, miksi monet jäävät tänne vuosikausiksi ja, arjen haasteista huolimatta, muuttavat toisiinkin Afrikan maihin.

Houkutteleva työ on tietysti yleisin selitys. Luulen kuitenkin, että monia ajaa myös uteliaisuus: kun on nähnyt yhden Afrikan maan, haluaa varmasti nähdä toisenkin, ja vertailla. Manner on niin jättimäinen. Sen selvittämiseen ei yksi ihmisikä riitä, tuskin yhden maankaan.

Mosambikissa hauskinta ja yllättävintä on ollut monikulttuurisuus.

Maputo on viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa, höystettynä intialaisilla ja kiinalaisilla, joita on täällä töissä. Välillä tulee olo, että onkin latinomaassa tai Portugalissa. Tietyissä tilanteissa suorastaan unohtaa olevansa Afrikassa, esimerkiksi eilen Dia do Portugal -juhlassa portugalilaisella koululla.

En ollut tainnut tiedostaakaan, miten suuri portugalilaisyhteisö on.

Barroson käyttöönvihkimä seinä portugalilaisella koululla.

Dia do Portugal -juhlan myyntipöytiä.

Ostin näiltä herroilta puisen rasian.

Zumbaopettajani on brasilialainen, heitäkin on Maputossa paljon. Yhden valtavan ryhmän muodostavat tietysti eteläafrikkalaiset, joita kohtaa kaikkialla.

Lapsilleni vuosi on ollut monikulttuurinen sikälikin, että amerikkalaisen koulun myötä he ovat tavallaan viettäneet kuin amerikkalaista vaihto-oppilasvuotta. Ympäristö on kuitenkin afrikkalainen ja koulukaverit kansainvälisiä.

Lähitaloissa näkyy siirtomaa-ajan arkkitehtuuri

Talot ovat armeijan henkilöstön käytössä. Siksi niissä ei ole näkyvää vartiointia tai korkeita muureja.

Elitismin vaara on kuitenkin todellinen riski, sillä amerikkalainen koulu kerää ulkomaalaisten työntekijöiden lasten ohella afrikkalaisen pääkaupungin varakkaan yläluokan lapsia. Täytyy olla valppaana ja muistutella omaa jälkikasvua siitä, että maan arkinen todellisuus on hyvin etäällä näiden koululaisten elämäntavasta.

Mutta mitä monikulttuuriseen Maputoon tulee, kaikki mahtuvat joukkoon. Sillä, minkä värinen ja näköinen olet, ei arkisessa kanssakäymisessä ole mitään merkitystä. Myös eri uskontokunnat elävät sovussa.

Jokainen on jonkin näköinen - se siitä. Kassajonoissa on kirjavaa porukkaa, mitä muutakaan? Ihmiset ovat toisilleen normaalin kohteliaita, ilmapiiri on hyväntuulinen ja ystävällinen. Se olisi hyvä oppi nyky-Suomessakin, ainakin joillekuille.

Kohtasimme rantakävelyllä mahtavan meduusan.

Eihän kaupunki ongelmaton ole, kuten ei varmasti yksikään, ja oikeasti monet ryhmät elävät aika erillään. Se taas liittyy rahaan ja yhteiskuntaluokkiin: rutiköyhässä maassa on monikerroksinen yhteiskunta, ja jokainen elää omassa kerroksessaan. Mosambikin tämänhetkisiin haasteisiin kuuluu se, että entuudestaankin pieni keskiluokka ei ilmeisesti kasva vaan pikemminkin pienenee.

Joskus tuntuu, että Maputossa voi ostaa kadulta ihan kaikkea, kuten varmaan monessa muussakin maassa. Toissapäivänä supermarketin parkkipaikalla päivysti pieniä apinoita kaupitteleva mies. Se ei ole laillista eikä kovin mukava näky.

Tavalliset katukioskit sen sijaan myyvät ihan tavallisia asioita: puhelinkrediittejä, keksejä, sanomalehtiä, karkkeja, juotavaa. Allaolevasta kulmauksesta kodin lähellä ostin viimeksi puhelinkrediittejä.

Tästä evästä mukaan.

Kauppaa voi käydä kadunkulmassa.

Myös koiranpentuja voisi ostaa vaikkapa liikennevaloissa. Muuntajia, kynsilakkoja, mattoja, kenkiä, matkamuistoja, aurinkolaseja, ananaksia, dvd-elokuvia, kilpikonnia (nekin ovat yllättävä näky) ja tietysti pähkinöitä.

Alempana olevassa kuvassa kookospähkinöiden myyjä työntää kärryään. Tarkoitus on juoda pähkinästä vesi; luultavasti jotkut syövät myös sisuksen, mutta itse en ole sen makuun kovin ihastunut.

Hedelmät ostan usein katumyyjiltä. Niiden hinta vaihtelee sen mukaan, miten arvokkaalla kadulla teet ostoksiasi, millaisella autolla karautat paikalle ja miltä näytät. Minusta tämä on ihan reilua - ajatellaan noita yhteiskunnan kerroksia - se on eräänlainen alkeellinen tasausjärjestelmä. Se maksaa enemmän, jonka arvellaan niin voivan tehdä.

Kesälomalla Euroopassa tulen luultavasti hämmästymään sitä, ettei kadulla kaupitellakaan kaikkea.

Kookospähkinöiden myyjä on yleinen näky, tässä Mao Tse Tung -kadulla.

Alla Zona Militar -kyltti asuinkadullamme Coca Cola -kioskin vieressä. Sotilaallisten alueiden kuvaaminen on ankarasti kielletty, monin paikoin niiden läheisyydessä ei sallita jalkakäytävällä kävelyäkään. Epäilemättä joku olisi sitä mieltä, että myös kyltin kuvaaminen on kielletty.

Entä portugalin kieli? Sekin sujuu jo ihan eri malliin kuin viime elokuussa, vaikka minusta tuntuukin yhä usein siltä, että aivotoimintani pysähtyy, kun pitäisi selvittää jotain. On helpompaa lukea kuin puhua.

Pystyn kuitenkin käymään esimerkiksi portugalinopettajani kanssa jonkinlaisia keskusteluja (teen yleensä aloitteen jo luokkahuoneen kynnyksellä, koska keskustelemalla vältän kätevästi tylsät kielioppitehtävät), ja vartijoillehan en ole koskaan mitään muuta kieltä puhunutkaan. Taidan olla heidän silmissään hyvin vähäpuheinen ihminen.

Yksi vuoden parhaista asioista onkin ollut mahdollisuus opetella uutta kieltä, vaikka tunnille ei aina tekisikään mieli lähteä. En tiedä, miten tulen selviämään kesälomamatkalla Saksassa, sillä saksa tuntuu kadonneen päästäni täysin - taannoin tapasin saksalaisen Silvian, ja kun hän alkoi jutella kanssani, suustani tuli yllättäen vain portugalin sanoja.

Se oli yllätys siksikin, että silloin, kun varta vasten pitäisi puhua portugalia, sanat eivät todellakaan tipahtele suustani noin vain.

Jokin sekamelska aivoissani kuitenkin nyt vallitsee, sillä kun sanoin autokuskille, että autohan jää loman ajaksi tänne, olin vähällä sanoa: "Das Auto bleibt hier." Olin ilmeisesti jo henkisesti suuntautumassa poispäin, ja koska tulin tänne Saksasta, u-käännöstä automaattiohjauksella veivaavat aivoparkani suuntautuivat sinne. Vaan nyt ei ollut Silvia kuulemassa, kun suusta pulppusi pyytämättä ja yllättäen saksaa, vihdoin. Hilfe! Mitähän tästä oikein tulee?

Beijinhos, Lotta