maanantai 30. toukokuuta 2016

Vaarallisia ajatuksia?

 

Painava puhe ei tyhjene


Viime päivinä olen ajatellut sananvapautta. Viikko sitten maanantaiaamuna, noin kello kahdeksalta, olin juuri aloittanut zumbatunnin. Salillinen naisia valmistautui huolettomaan hikoiluun.

Samaan aikaan toisaalla, ei kovinkaan kaukana Indy-kuntosaliltani, nelikymppinen politiikan tutkija ja tv-kommentaattori José Jaime Macuane valmistautui kotonaan uuteen työpäivään Eduardo Mondlanen yliopistossa.

Kun hän astui autoonsa, poliiseiksi tekeytyneet tuntemattomat miehet sieppasivat hänet, kuljettivat jonnekin ja heittivät myöhemmin molempiin jalkoihin ammuttuna tienposkeen Marracuenessa, noin 20 kilometrin päässä Maputosta. Paikalliset asukkaat toimittivat hänet klinikalle, josta hänet siirrettin yksityissairaalaan Maputoon.

Uutisten mukaan sieppaajilla oli Macuanelle hyytävä viesti: saimme tehtäväksemme rampauttaa sinut, tämä oli vasta varoitus.

Mistä rikoksesta häntä rangaistiin? Niistä vaarallisimmista, ajattelusta ja puheesta. Siitä, että hän uskaltaa pohtia ääneen, mihin suuntaan maa on menossa.

Mitä tarpeellisempaa ja tärkeämpää yhteisistä asioista puhuminen on, sitä vaarallisemmaksi se muuttuu.


Maputon rantaa. Tyynen pinnan alla kuohuu.


Juuri nyt puhuttavaa riittää - ja toki tähänkin asti, mutta viittaan isompaan muutokseen. Ikäviä uutisia on riittänyt, joten yleinen mieliala on hämmentynyt. Aseelliset yhteenotot pohjoisessa eivät nekään ota laantuakseen, ja joillakin tieosuuksilla liikutaan enää vain vartioituina saattueina (convoys). Kummallisista ruumislöydöistäkin kerrotaan.

Viime aikojen kuohuttavimmat paljastukset ovat koskeneet entisen presidentin hallituskautena valtionyhtiöiden nimiin otettuja velkoja. Velat otettiin vuosina 2013-2014 kolmelle yhtiölle, mutta vain yksi, tonnikalayhtiö Ematumille varattu 850 miljoonan dollarin laina, julkistettiin. Puhutaan miljardeista dollareista.

Ematum-lainakaan ei varsinaisesti kestä päivänvaloa. Tonnikalanpyyntialukset (jotka seisovat nyt käyttämättöminä Maputon satamassa) maksoivat paljon vähemmän kuin papereissa lukee.

Ihmiset kyselevät välirahojen ja muidenkin kadonneiden miljoonien perään, ja minusta heillä on siihen oikeus, kärsiihän esimerkiksi keskussairaala jatkuvasta ja vakavasta rahapulasta, jonka seurauksena muun muassa lääkkeitä ei kerta kaikkiaan riitä tarvitseville.

Jupakka on muutama vuosi sitten puolustusministerinä toimineelle nykypresidentille kiusallinen, sillä rahoilla on ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa ostettu ainakin armeijakalustoa. Vaikea uskoa, ettei hän olisi tiennyt siitä. Toisaalta - kuten tunnettua, joskus on terveellistä pitää suu supussa ja totella mahdollisia käskyjä.

Macuane on kysellyt näistä asioista, ja muistakin, Pontos de Vista- eli Näkökulmia-ajankohtaisohjelmassa, jonka vakiovieras hän on.

Macuane tekee työtään. Tutkii, selvittää, analysoi, keskustelee. Eikä hän tee mitään, mitä me turvallisempien maiden kasvatit emme tekisi koko ajan.

Keskustelua ja journalismia rajoittavia pyrkimyksiä on toki monessa muussakin maassa, vieläpä paljon pahempina (ajatellaan vaikka Raif Badawia). Eikä Macuanenkaan tapaus ole täällä ainoa laatuaan, ikävä kyllä. Esimerkiksi kielikouluni alakerrassa olevan kahvilan edessä ammuttiin reilu vuosi sitten juristi, joka otti kantaa arkoihin asioihin muistuttamalla opposition vaatimusten perustuslaillisista oikeutuksista.

Mutta ensimmäistä kertaa todistan tällaista itse näin läheltä, ja se muistuttaa, miten kallisarvoinen asia sananvapaus on.

Osaammeko me siihen tottuneet aina punnita puheemme niin kuin se ehkä edellyttäisi? Onko sellainen tarpeen? Minusta voisi joskus olla, ettei puheesta tule turhan usein tyhjää louskutusta.

Mutta kun puhe on oikeasti painavaa, sitä ei voi tehdä tyhjäksi.

Kauniissa ja aurinkoisessa Maputossa pinta on tyyni, mutta sen alla kuohuu enemmän kuin osaan kuvitella.

Mitä vaarallisempaa yhteisistä asioista puhuminen on, sitä tärkeämmäksi ja tarpeellisemmaksi se muuttuu. Äly ja moraali ovat kehityksen edellytyksiä, vapaus keskustella demokratian elinehto. Lähetän mielessäni José Jaime Macuanen sairasvuoteen ääreen tervehdyksen: parane pian, ja jatka työtäsi.

terkuin Lotta









sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Mielisairaalasta ja onnen olemuksesta



Lehmä liikennevaloissa ja muita unohtumattomia hetkiä


Mitä on onni Maputossa? Bloginpitäjäkollegani Kata, joka kirjoittaa kiinnostavaa Edustusrouvan päiväkirjaa Sudanissa, analysoi taannoin onnellisuutta omilla kotikonnuillaan ja haastoi minut sekä muutaman muun jakamaan ajatuksia asiasta.

Minulla oli viime vuoden lopussa tilaisuus vierailla mosambikilaisessa mielisairaalassa kahden suomalaisen alan konkarin, Ilkka ja Vappu Taipaleen, kanssa. He ovat työskennelleet pitkään osattomien ihmisten hyväksi eri puolilla maailmaa, ja tämä Maputon tuntumassa sijaitseva Infulenen sairaala on yksi heidän kohteistaan jo vuosien takaa.

Sairaala esiintyy myös Magi Viljasen ja Annamaija Rahkamaan pysäyttävässä valokuvateoksessa  Prinssi No. 627 G382N, joka kertoo maailman mielisairaaloista ja niiden potilaista. Stakesin kustantaman kirjan nimi viittaa Swazimaan prinssiin, yhteen sairaalan pitkäaikaisimmista potilaista.

Swazimaan prinssi oli Infulenen mielisairaalan potilas.


Kävelimme autioiden käytävien läpi sairaalan takapihalle, jossa miesten osaston apaattiset potilaat seisoskelivat keskipäivän kuumuudessa.

Se näytti vankilan pihalta. (Eipä sillä, että olisin kovin usein nähty vieras vankiloissa. Mutta asuinkadullamme on vankila, jonka asfalttipihasta näen välillä vilauksen, jos ohitan portin kävellen silloin kun sinne ollaan viemässä jotakin.)

Minuun teki vaikutuksen se lämpö ja inhimillisyys, jolla Taipaleet kohtasivat potilaat, joista osa oli heille entuudestaan tuttuja. Moni halusi tulla kättelemään, kertomaan nimensä ja kuulumisensa minullekin - miehillä oli kovastikin asiaa. Tunnen yhä heidän käsiensä kosketuksen omissani.

Tiloja, hoitoa ja koko laitosta ei parhaalla tahdollakaan voi kuvailla kuin äärimmäisen riisutuiksi. Esimerkiksi huonekaluja on tuskin ollenkaan. Jonkun valistuneen johtajan aikakaudella aloitettu toimintaterapia on haudattu; tiski, jonka takaa silloin myytiin potilaiden tekemiä tuotteita, ammotti tyhjänä. Sairaala on säilöntäpaikka.

Potilaille askeettinen sairaala on kuitenkin kahdesta vaihtoehdosta se onnellisempi, hyviä vaihtoehtojahan ei ole. Heillä on siellä seinät, olkoonkin karut, sängyt lakanoineen ("on sentään lakanat", huomauttivat seuralaiseni, ilmeisesti toisinkin voisi olla) ja syötävää.

Kysyin Ilkka Taipaleelta, mitä sairaalaan voisi lahjoittaa, ja hän vastasi ykskantaan: "Ruokaa. Esimerkiksi kanoja. Voisit ostaa vaikkapa sata kanaa."

Kuten hoitaja minulle selitti: "Tänne tulevat ne, jotka ovat aivan yksin. Ne, joilla ei ole perhettä, joka pitäisi heistä huolen." Kysyin häneltä, viettävätkö potilaat loppuikänsä sairaalassa. Kyllä, hän vastasi, missä muuallakaan? Kysymykseni näytti hämmästyttävän häntä.

Sairaalassa oli tosin minusta yllättävän vähän potilaita - siihen en oikein saanut selitystä, sillä selitys ei ainakaan ole se, että psykiatrisia sairaaloita olisi yli tarpeen, aivan päinvastoin - Infulene oli pitkään maan ainoa psykiatrinen sairaala ja yksi sen entisistä johtajista maan ainoa psykiatrinen lääkäri. Sairaaloihin onkin vaikeaa, jopa mahdotonta, löytää alan ammattilaisia.

Sairaala ei ollut täysin suljettu laitos, vaikka esimerkiksi aggressiivisen oloiset, sekavat naispotilaat, joita emme voineet nähdä kuin kalterien läpi, olivat pihalla lukitun oven takana. (Miehetkin olivat sekavia, mutta eivät vihaisia, ja saatoimme kävellä heidän keskellään; naisjoukko oli yksiselitteisesti pelottava, ainakin maallikolle, ja vieraiden näkeminen tuntui kiihdyttävän heitä entisestään.)

Osa miespotilaista makaili etuoven portailla, muutaman metrin päässä avoimesta ulkoportista. Ei pelkoa karkaamisesta. Mihin he sieltä lähtisivät? Sairaalassa heidän elämänsä on jollakin tasolla turvattua, mikä ei täällä toteudu aina selväjärkistenkään kohdalla. Sairaalan ulkopuolella olevalla todellisuudella ei ole heille mitään annettavaa.

Päivä oli kuin vuoristorata-ajelu. Lähdin mielisairaalaan Maputon upeimman hotellin, Polanan, terassilta, joka oli kohtauspaikkamme. Polanan terassilla kimmeltää meri ja viinilasit kilisevät hyvinhoidetuissa käsissä.

Se on pieni kupla, johon epäonnella on porttikielto.

Miksi ihmeessä kerron afrikkalaisesta mielisairaalasta, kun piti kirjoittaa onnellisuudesta? Siksi, että se tuli ensimmäiseksi mieleeni, kun ajattelin onnea. Yritin ajatella jotain mukavampaa, mutta aina Infulene putkahti sitkeästi päällimmäiseksi.

Ajattelin mielisairaalaa, koska onnen olemus kirkastuu vastakohtansa epäonnen kautta. Minä olen täällä joka päivä vastatusten sen tosiasian kanssa, kuinka onnekas olen. Omaa, suorastaan kohtuuttoman tuntuista onnekkuutta elämän arpajaisissa ei voi sivuuttaa oikeastaan yhtenäkään päivänä. Viimeksi se kouraisi, kun tulin kaupasta pitkästä aikaa uusi mekko kassissa, ja kadunkulmassa käytännössä alaston mies tonki roskiksia.

Siinä piti taas hetki nieleskellä. Miesparka kuuluisi oikeastaan siihen mielisairaalaan - tämä riepuihin kääriytynyt olento tulee näillä kulmilla vastaan tuon tuosta -, mutta kuinka hän sinne pääsisi, ja mahtaako hän edes haluta sinne.

Onnekkuushan ei sitten tarkoita samaa kuin onnellisuus - onnekas ihminen voi olla syvästi onneton.

Mutta pieniin onnen hetkiin on osattava takertua, ja niitä olisi hyvä myös osata luoda. Jotkut ovat siinä parempia kuin toiset.

Nykyään ajattelen, että onnellisuus on juuri kykyä tarttua hetkeen, ja ennen kaikkea myös kiitollisuuden taitoa. Kun hyviä asioita pitää itsestäänselvyyksinä, tekee karhunpalveluksen itselleen - tulee tuominneeksi itseensä turhaan tyytymättömyyteen.

Mistä olen viime aikoina ollut kiitollinen ja onnellinen? Vaikka mistä. Esimerkiksi siitä, että ystäväni Hollannista tuli käymään, ja sain seikkailla hänen kanssaan huolettomana turistina Maputossa - näin kaupungin itsekin uusin silmin.

Hänellä oli hellehattunaan stetson, minulla panamahattu. Joutohetkinään hän hoiti laiminlyödyn puutarhamme uuteen uskoon. Kun olimme valitsemassa kasveja (sitkeitä, mahdollisimman edullisia, vähällä vedellä ja laiskalla hoidolla pärjääviä) puutarhamyymälässä, lähetystön konsuli Marika tuli samalla ostoksille viereiseen supermarkettiin ja erotti meidät hatuista jo kaukaa.

Senhorat Panama ja Stetson seikkailivat Maputossa.

 Ja siitä, että nuorempi poikani pärjäsi niin hyvin koulunsa Exhibition Gala Evening -tilaisuudessa, jossa esiteltiin viimeaikaisen koulutyön tuloksia. Oli suuri ilo nähdä hänet esiintymässä yleisölle sujuvasti englanniksi. Näyttelyssä oli myös pakolaisten selviytymispakkaus, jonka sai koota itse annetuista vaihtoehdoista; sitten valinnoista keskusteltiin. Oppilaat olivat tuoneet tarvikkeet kotoaan, joten pakkauksessa pilkotti myös Nanson mustavalkoinen fleecepeitto.

Ottaakohan tämä isä peiton hätäpakkaukseen?

Illan yleisö sai muun muassa pelata pakolaisaiheista peliä, jossa taitettiin matkaa Syyriasta Eurooppaan. Arpaonni ratkaisi, miten kävi. Sattuma oli minulle armollinen, ja pääsin Saksaan.

 Joskus onnellisuuden hetket yllättävät. Yhden kirkkaan sellaisen koin esimerkiksi maalis-huhtikuun vaihteessa, kun ajelimme Etelä-Afrikasta Swazimaan halki kohti Mosambikin rajaa. Päivä oli jo pitkällä, olimme ajaneet pitempään kuin olimme suunnitelleet, alkoi hämärtyä, ja kaikkia huoletti, ehtisimmekö perille ennen pimeää (emme ehtineet, mutta kaikki meni hyvin).

Meillä ei ollut kunnon karttaa, sillä ajoreittimme oli improvisoitu, eikä oikein evästäkään, ja vain yhdellä meistä on sellainen kännykkäliittymä, joka mahdollistaa netin käytön Mosambikin ulkopuolella - mutta se ei välttämättä tarkoita, että ajoreittien googlaus onnistuisi helposti tai lainkaan.

Swazikielen paikannimien tavaaminenkin oli sen verran työlästä, että joka risteykseen piti pysähtyä lukemaan kylttejä, jos niitä halusi verrata raja-asemalta saamaamme karttamonisteeseen - nimiä ei sisäistänyt vauhdissa.

Swazimaan moottoriteillä lönkytteli paljon laitumilta palaavia lehmiä ja muita eläimiä, mikä toi ajamiseen lisäulottuvuuden. (Lehmät näyttivät pulskemmilta kuin täällä Mosambikissa.)

Yhdessä kylässä pysähdyimme liikennevaloihin suojatien eteen (muistaakseni siinä tosiaan oli liikennevalot!), ja mitä tapahtuikaan: lehmä asteli arvokkaasti tien yli suojatietä pitkin valon palaessa, huiskautti vielä pikkuisen häntäänsä kuin tervehtiäkseen ohittaessaan etupuskurin.

Purskahdimme kaikki nauruun.

Swazimaassa oli kaunista, siistiä ja uskomattoman vihreää, aurinko oli juuri painumassa vuorten taa. Näkymä oli kuin vanhoissa Afrikkaa kuvaavissa kirjoissa. Katsoin hontelojalkaisen lehmän  vaappuen loittonevaa takapuolta Swazimaan illassa ja olin yhtäkkiä selittämättömän onnellinen.

terkuin Lotta