Afrikkalainen viikonloppu

Hiekkaan kirjoitettua

Maputo on melko intensiivinen kaupunki, josta on mukava päästä välillä pois. Meri on parasta Mosambikissa ja tärkeä osa Maputon tunnelmaa, mutta pääkaupungista on turha etsiä kodikasta uimarantaa.

Maputon rannat ovat kyllä vaikuttavia ja kauniita katsella, ainakin hotelli Southern Sunin ja Costa do Sol -alueen välisellä osuudella rantakatu Marginalilla, mutta eivät sinänsä kutsuvia auringonotto- tai uintialueita - niissä kun ei ole minkäänlaista valvontaa ja paikoitellen myös paljon roskia. Monet rannan tuntumassa asuvat ulkomaalaiset käyvät rannalla kävelemässä tai hölkkäämässä (aamuviideltä, ennen kuin on liian kuuma), mutta esimerkiksi naiset eivät mielellään mene rannalle ilman seuraa.

Rannalla kyllä tapahtuu, paljonkin. Paikalliset pitävät Costa do Solin ranta-alueella Maputossa isoja viikonloppujuhlia ja muita kokoontumisia, muun muassa uskonmenoja. Lisäksi rannoilla on jatkuvasti kalastajia töissään.

Esimerkiksi juhlapyhien aattoina Costa do Sol on mustanaan väkeä ja tupaten täynnä autoja, musiikki raikuu, kanat paistuvat grilleissä ja isoista kylmälaukuista kaivetaan virkistystä. Minusta on sympaattista, että ranta on niin selkeästi maputolaisten koti.

Elämä voi olla monella tapaa hyvin karua, mutta ranta on heidän omansa.

Kalastajavene ja verkot Macanetan rannassa.

Mihin me expatit sitten menemme, kun meille tulee vimmattu halu kastaa varpaat mereen, rentoutua rauhassa eikä aikaa ole loputtomasti? Sopiva kohde löytyy noin 20 kilometrin päästä Maputosta Macanetan niemeltä. Esitteissä Macanetaa kutsutaan joskus saareksi, mikä kuulostaa toki houkuttelevammalta, mutta sitä se ei ole.

Macanetaan pääsee ajamalla Maputosta Marracuene-nimisen kylän lauttarantaan. Siellä astutaan lossiin (mieluiten ilman autoa), ylitetään Inkomati-niminen joki ja simsalabim, ollaan Macanetassa. Auto jää parkkiin lauttarannan lähelle (Macanetan majoitusyrittäjiltä saa luotettavien parkkivalvojien yhteystietoja).

Tämänhetkisen parkkivahtimme nimi on Armando, ja hän tunnistaa jo automme (tai ainakin kaikki lauttarantaa lähestyvät CD-kilvin varustetut autot, joiden matkustajat eivät voi olla menossa muualle kuin lauttaan) ja näyttää aina ilmestyvän kuin tyhjästä kadulle ohjaamaan auton omalle reviirilleen. Mosambikin parkkivahtien ohjauskoreografiat ovat luku sinänsä, usein yksi ei riitä, vaan useampi mies kiirehtii hätiin huitomaan. Joskus koreografia on ennen kaikkea näyttävä, ei niinkään hyödyllinen - riippuu hiukan parkkivahdin tilasta; joskus ainakin Maputon vahdit näyttävät hiukan huonokuntoisilta.

Kohta nousuvesi huuhtoo tämänkin pois.

Macanetan puolella merenrantaan on vielä noin 20 minuutin vauhdikas (ja tuulinen!) safariautomatka hiekkateitä pitkin. Joskus tiellä kuljeksivat lehmät tosin hidastavat auton menoa! Ennen lauttaan menoa on syytä soittaa jollekulle tutulle lodge-yrittäjälle, joka lähettää auton hakemaan.

Oma kontaktimme on Angela Caratelli, Lugar do Mar -lodgen emäntä. Angela puhuu sujuvaa ranskaa, portugalia ja englantia (ja mahdollisesti vielä muita kieliä, mutta nämä ole kuullut) ja tuntuu henkilökuntineen olevan koko ajan töissä, mutta tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Lugar do Mar on rento, viihtyisä paikka. Alueen keskus on uima-allas, jota lepotuolit ja ravintolapöydät reunustavat. Angelan ranskalainen, aiemmin sirkuksessa Eurooppaa kiertänyt aviomies pitää huolen siitä, että Lugar do Marin ruokatarjonta on keskimääräistä tasokkaampi. Sana kiirii ja vaikuttaa asiakaskuntaan: viimeksi viereisessä pöydässä istui Ranskan suurlähettiläs.

Angelan aviomies on pyörittänyt myös leipomoa Etelä-Afrikassa. En nyt saa mieleeni hänen etunimeään, mutta mieleni on jäänyt se, miten hän kuvaili sirkustyönsä ja ruoka-alan töiden samankaltaisuuksia.

- Kiersin sirkuskaravaanin kanssa vuosien ajan, olin taikuri, esiinnyin tulennielijänä ja tein veitsenheittonumeroita. Lopulta väsyin kiertolaiselämään. Mutta leipomotyökin oli esitys. Asiakkaat odottivat samaa joka päivä, mieluiten vielä vähän parempaa kuin edellispäivänä, ja heidän oli saatava päivittäinen esityksensä. Nousin ylös aamuvarhain valmistelemaan päivän leipomoesitystä. Sama täällä Macanetassa, Pyreneiden seudulta kotoisin oleva kokki-sirkustaiteilija-leipuri selitti minulle kerran, kun istuin hänen vieressään safariautossa matkalla lodgesta takaisin lauttarantaan.

Yksi Afrikan hauskimpia puolia onkin se, miten yllättäviin ihmiskohtaloihin täällä törmää.

Pieni lautta täyttyy äkkiä.


Täyteen ahdettu lossi on usein rikki, minkä ymmärtää, kun sen näkee. Silloin ylitys hoituu esimerkiksi soutuveneillä tai muilla hätiin tulevilla aluksilla. Kiinalaisten rakentama, kipeästi kaivattu silta Marracuenen ja Macanetan väliin on onneksi jo loppusuoralla.

Aina voi myydä! Yritteliäät kauppiaat lauttarannassa Macanetan puolella.

Kiinalanen siltatyömaa jokunen kuukausi sitten.

Ostaisitko 2M- eli oluthousut?

Lugar do Marin pihalla on oluthousujen lisäksi tarjolla mm. puisia mobileja.

Kun tulin ensi kertaa Macanetaan, allaoleva näky dyynien yli merelle lumosi minut täysin. Edelleenkin se ihastuttaa joka kerta. Kuuman Maputon jälkeen tuntui taivaalliselta aistia meri, rantahiekka ja vihreä avaruus, jota urbaanissa, hökkelialueiden reunustamassa pääkaupungissa joskus kaipaa. Maputo ei ole pieni kaupunki, mutta se alue, johon meidän elämämme pakosta keskittyy, ei ole kovin iso.

Meri näkyy jo dyynien takaa.

Macanetan ranta on upea, mutta se ei ole varsinainen uimaranta. Siellä ei ole aallonmurtajia tai valvontaa (tuskin missään Mosambikissa on), joten ranta soveltuu parhaiten kokeneille uimareille. Intian valtameren imu saattaa yllättää - rantavedessäkin joutuu välillä pinnistelemään pysyäkseen pystyssä. Alkuvuodesta muuan turhan kauas kauhonut uimari hukkui merivirtauksiin.

Lautta lähestyy!

Naiset myyvät pähkinöitä ja maniokkia lauttarannassa.

Macanetan aallokkoa ei pidä aliarvioida.

Useimmat paikallaolijat tuntuvat kunnioittavan meren voimaa ja välttävän turhia riskejä. Ranta sopii parhaiten kävelemiseen, bodysurfingin harjoitteluun, kahlaamiseen, aaltohyppelyyn ja "rantamietiskelyyn" - meren kohinan kuuntelu on käsittämättömän rentouttavaa. Hiekka on pehmeää ja joskus aivan tulikuumaa, ja taskurapuarmeijat vilistävät edestakaisin.

Macaneta on kiinnostava kohde myös lintubongareille ja kalastajille, kuten moni muukin paikka Mosambikissa (vähän aikaa sitten näin Maputon edustalla Inhacan riutoilla flamingoparven, ja näky oli unohtumaton).

Viimeksi pojat kirjoittivat valtavin kirjaimin rantahiekkaan "Kollwitzstrasse 66" entisen asuinpaikkansa muistoksi (ks. kuva ylempänä). Sinne on välillä hiukan ikävä. Liebe Grüsse Berliiniin Mosambikin rannalta!

Vesiskootterimiehiäkin näkee, mutta yleisesti ottaen rannalla on päiväsaikaan rauhallista.

Kiinalainen työmies ja afrikkalainen kalanperkaaja lauttarannassa

Lautasta puretaan ensin autot.

Rannalla on tilaa palloilla.

Beach babes!

Afrikan kuningattaren kyydissä takaisin Marracueneen.

Lugar do Mariin ja muihinkin Macanetan lodgeihin voi hyvin tulla vain päiväksi "day guest"-periaatteella. Macanetan jälkiruokahoukutin on appelsiininkuoressa tarjoiltu sitrussorbetti, joka ehti viimeksi loppua. "We will definitely put some aside for you next time", lupasi Angela.

Edelliskerralla meille tuli kriisi nenän edestä loppuneiden pain au chocolat -suklaaleipien vuoksi - "oikeita" ranskalaistyyppisiä ei saa juuri mistään - tällä kerralla varasin ne etukäteen edellisiltana.

Täällä ymmärtää toisaalta hyvin, että ravintolasta saattaa jokin ruoka loppua. Mosambik ei sovi nirppanokille. Myös ravintola- ja matkailuyrittäjinä täällä pärjäävien täytyy olla poikkeuksellisen sitkeää sorttia. Taikatemppujakin joutuu varmasti tekemään.

 Jossain vaiheessa iltapäivää auto vie päivävieraat takaisin lautalle, jotta koteihin ehditään ennen pimeää.

Monesti meistä on ollut mukavinta jäädä yöksi. Silloin ei tarvitse vilkuilla kelloa, ja kaupungin melun ulottumattomissa nukkuu sikeämmin. Viime kerralla hyttysten paljous tosin yllätti, eikä Lugar do Marin huoneissa, ainakaan edullisemmissa, ole hyttysverkkoja.

Pienin meistä palasi aivan pilkullisena kotiin, ja me muutkin saimme hätistellä inisijöitä kimpustamme. Pitkän kuivan kauden aikana ehti tottua siihen, että hyttysiä oli melko vähän. Sade herätti itikka-armeijat. Opetus: kaappiin haudatut matkahyttysverkot voisi joskus ottaakin mukaan, ja joka kassiin voisi kätkeä hyttysmyrkkyä, jotta tarpeen tullen löytyy edes yksi pullo.

Paluumatka Macanetasta taittui tällä kertaa kuvan African Queen -henkisellä paatilla, vain Bogart ja Hepburn puuttuivat. Lautta oli vaihteeksi rikki. Parkkipaikalla Armando selitti hintojensa nousseen. Auton vahdinta yhden yön yli maksoi aiempien 200 meticalin sijasta nyt 300.

Miten vain - koko Mosambik on päättäjien ottamien juuri paljastuneiden, salattujen miljardivelkojen takia nyt konkurssin ja kaaoksen partaalla, joten Armandon hintapyyntö tuntui skandaalin valossa hyvin kohtuulliselta.

 Yö Macanetan tähtitaivaan alla on kaiken vaivan arvoinen.

terkuin Lotta

Nokia toimii Maputon asemalla

Leonardo DiCapriokin kävi täällä

Maputon rautatieasemalla minut valtaa aina outo tunne, että olen joutunut teatteriesitykseen. En katsomoon, vaan sinne missä tapahtuu. Tuossa istuu ihmisiä nyssyköineen odottamassa junaa, tuossa kulkee konduktööri tai ainakin mahdollisesti hänen näköisensä hahmo, tässä on lipunmyynti ja tuossa on kyltti odotussaliin... mutta tapahtuuko tämä oikeasti vai näyttelevätkö kaikki vain?

Lipunmyyntikin on tarkemmin katsoen suljettu, ja odotussalissa on taidetta! Enkä tiedä, mihin vessaan viittaava vanha kyltti johtaa. Ei ainakaan toilettiin. Se on piilotettu kulisseihin.

(N)Okia-juna valmiina palvelukseen Maputon asemalla.

 Tunne johtuu ristiriidasta Maputon aseman upean ulkokuoren ja todellisuuden välillä. Asemalla on enää vähän junaliikennettä siihen nähden, miten komeat puitteet junavanhuksilla on. (Ei, ne eivät ole museojunia, vaikka saattavat näyttää siltä.)

Tällä asemalla kenelläkään ei ole kiire minnekään. Arkisena iltapäivänä tunnelma on uneliaan rauhallinen.

Suomalainen tietysti ilahtuu löytäessään asemalta Nokian. Se toimii!

Yksi matkustaja oli jo ehtinyt sisään.

Vuonna 1910 valmistunutta asemaa on kutsuttu eteläisen Afrikan kauneimmaksi rautatieasemaksi, ja sitä se saattaa hyvinkin olla. Rähjäisessä ympäristössä rakennus on mykistävä.

Kaikki eivät ehkä tiedä, että Maputo on monikerroksisuutensa takia arkkitehtonisesti todella mielenkiintoinen kaupunki, jossa järjestetään muun muassa arkkitehtuuriteeman mukaisia kävelykierroksia. Aseman ovat suunnitelleet Alfredo Augusto Lisboa de Lima, Mário Veiga ja José Cristian da Paula Ferreira da Costa; kupolin suunnitteli Eiffelin yhtiökumppani. Asema on ehdoton vierailukohde junien ja rautatiehistorian ystäville, mutta myös arkkitehtuurista kiinnostuneille.

Majesteettinen asemarakennus kuvattuna kauan sitten.

Asemaa korjataan juuri, joten ylle nappaamani kuva ei ole tuore, mutta siitä saa hyvän käsityksen rakennuksen tyylistä. Aseman ympäristö nykypäivänä ei tässä kuvassa tietenkään vastaa mitenkään todellisuutta - se on juuri niin vilkas, sottainen ja epämääräinen kuin asemien tienoot yleensäkin ovat, vielä Afrikka-lisällä. Itse asiassa on vaikea kuvitella, että Maputon aseman ympärillä olisi koskaan näyttänyt  tältä, mutta rakennus on kyllä juuri tuollainen, tummemman vihreä vain.

Toisaalta olet ehkä tietämättäsi nähnyt osia Maputon asemasta, jos olet nähnyt Leonardo Di Caprion elokuvan Veritimantti, jossa se vilahtaa yhtenä kuvauspaikkana.

Pomon auto tarvitsee näyttävästi merkatun parkkipaikan.

Ja tältä puolestaan näyttää junakyyti.

Niinsanotut kolmannen luokan junat kulkevat nyt vain muutamaan kohteeseen, kuten Etelä-Afrikan raja-asemalle Ressano Garciaan alle 100 kilometrin päähän Maputosta ja kivenheiton päähän Marracueneen.

Tämä on oikeasti museoitu. Ennen juna kulki muun muassa Maputosta Etelä-Afrikan Pretoriaan

 Varjoisa asemalaituri on kaunis ja siisti, kukaanhan ei varsinaisesti odota junaa.

Asema-aukio Praça dos Trabalhadores edustaa kirjavaa Maputo-tyyliä.

Junat eivät poistu Mosambikista, eivät kovin kauas pääkaupungistakaan, ja vuoroja on niukasti.  En ole vielä onnistunut näkemään asemalla mihinkään suuntaan liikkuvaa junaa. Todennäköisesti ne lähtevät aikaisin aamulla. Minkäänlaisia aikataulutietoja ei näy missään.

Työmaa-aidankin takaa näkee, miten kaunis asemarakennus on.

Näkymä suljetun asemahallin läpi asema-aukiolle.

Resiina ratapihalla

Yksityiskohta seinältä

Siisti "asemaravintola" ei oikeastaan palvele junamatkustajia...

Kyltti on joskus ohjannut maahantulotoimistoon.

Asemalla on säpinää: siellä on entiseen odotussaliin perustettu Kulungwana-taidegalleria, rautatiemuseo (tosin koko asema on tavallaan kuin iso museo!) ja suosittu baari/ravintola, joka oli viimeksi kerännyt pöytiinsä muun muassa Maputoon päiväksi rantautuneen risteilijän matkustajia sekä vauraampia maputolaisia lounastajia.

Junaliikenne on Maputon unenomaisella asemalla oikeastaan sivuseikka.

Terkuin Lotta

Rikkalapio ja torakka, tunteiden tulkit

Lapiollinen kaipuuta?

Kaipaan Suomesta ennen kaikkea ihmisiä - perhettä, sukua ja ystäviä - sekä heidän lisäkseen kirjastolaitosta ja kirjakauppoja. Suomenkielinen kirja on ylellisyyttä, ja onneksi sain sellaisen viimeksi tällä viikolla, kiitos kuriiripostin ja ajattelevaisen Reija-ystäväni. Kiitos hänelle näin bloginkin kautta! (E-kirjoja ostan vain harkiten, koska tapaan kierrättää useimmat lukemani kirjat eteenpäin.)

Tällä hetkellä kaipaan siis enemmän aineettomia asioita ja ihmisiä kuin materiaa, ja vaikka suomalainen ruokakin on hyvää, se maistuu minusta parhaalta omassa ympäristössään, Suomessa - en erityisemmin haikaile sen perään täällä ollessani.

Selviämme kyllä näillä pöperöillä, ja pääsen mansikoiden, muikkujen ja uusien perunoiden pariin ennen pitkää. Poikkeus vahvistaa säännön. Välillä olisi kiva voida ostaa edullista ja laadukasta (kirjo)lohta jokapäiväistä ruuanlaittoa helpottamaan tai edes vaihtelun vuoksi. Ja pojat joisivat kyllä mielellään enemmänkin tuoretta maitoa.

Perhonen kävi tervehtimässä.

Mutta sitten on selittämättömiä hetkiä, jolloin omien juurien ikävä tiivistyy johonkin yllättävään ja arkipäiväiseen tapaan tai esineeseen.

Esineeseen, joka on itsestäänselvyys silloin, kun sen olemassaoloa ei tarvitse ajatella. Vai voisitko kuvitella itkeväsi Sini-rikkasetin takia? Aivan, en minäkään. Mutta kuinkas kävikään.

Taistelimme edellisviikon maanantaina nopsajalkaisen torakan kanssa huonolla kiinalaisvalmisteisella rikkalapiolla ja -harjalla (Maputossa myydään paljon laatuunsa nähden kallista tavaraa). Nujakan seurauksena hatara tekele hajosi. Harja katkesi ja lapio menetti osan muovipäällysteestään.

Torakka selvisi yhteenotosta elävänä! Sitkeä ötökkä päihitti surkean, heppoisesti kootun rikkalapion!

Otsalleni kihosi tuskanhiki, kun ajattelin, että minun täytyy jälleen lähteä kiertämään Maputon kauppoja tällaisen umpitylsän tavaran perässä.

Rikki mennytkin laitos oli vaatinut etsintää ja löytyi lopulta sattumalta - kun olin jo menettänyt toivoni - aasialaisten pitämästä minimarketista, johon olin poikennut ostamaan juotavaa. Bongasimme rikkalapion pienen myymälän pimeällä peräseinällä, ja siitä se lähti limutölkkien kaverina kanssamme kotiin.

Tuona maanantaiaamuna minun oli yhtäkkiä pohjattoman ikävä suomalaisia, Viikin Prismasta ostettuja rikkalapioitani. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut ne keittiön nurkkaan (tai edes toisen).

Taisin saada aiheesta aikaan riidanpoikasenkin. Miten rikkalapiot eivät kulkeutuneet muuttokuormassa tänne, vaan Suomeen, jossa niitä saa kaupoista muutenkin - ja ne olisivat kyllä pärjänneet torakalle! Takuulla olisivat! Torakka olisi kuollut ja harja elossa, eikä toisin päin!

Pidän torakoista enemmän hengettominä.

Taustaksi täytyy sanoa, että mielestäni niin käteviä pitkävartisia rikkalapio-harjasettejä on ihmeen vaikea löytää Suomen ulkopuolelta. Tämä on jo kolmas maa, jossa etsin niitä kissojen ja koirien kanssa. Pitkävartisia lattiaharjoja toki löytyy vaikka millä mitalla, mutta roskat pitäisi sitten kerätä kyykistellen minikokoiseen lapioon. Isolla harjalla se käy todella kömpelösti. En ymmärrä, mikä järki tähän kätkeytyy.

Rikkalapioraivarini aikana tunsin itseni tietysti myös hiukan naurettavaksi. Olin sekä kiukkuinen että nolo, harmitti ja hymyilytti, ja sekin harmitti, että hymyilytti (ja toisin päin, mutta sitähän ei voinut näyttää, kun hyvä raivari olisi mennyt hukkaan). Ja kuka edes tietää, missä ne suomalaisetkaan rikkalapiosetit nykyään valmistetaan - minkä perään edes haikailin?

No, ryhdistäydyin pian ja keskityin olennaiseen eli torakkamyrkytykseen. En kiusannut itseäni lähtemällä ostoksille: käytämme sitä samaa rikkalapiosettiä yhä. Kyllä se palvelee, kun on helläkätinen, teippikin auttaa, ja eihän vehje hivellyt silmää ehjänäkään. Mikäs hätä tässä.

Suomalaiset rikkalapiot eivät katoa tästä maailmasta, vaikka minä en vähään aikaan heiluisi niiden varressa.

Toinenkin taintunut torakka.

Olisi mukava kuulla, millaisia tarinoita muilta ulkosuomalaisilta löytyy. Oletteko huomanneet kaipaavanne yllättäviä asioita, hetkellisesti tai pidempään?

Entä oletteko huomanneet, että joihinkin kotimaan/edellisen asuinmaan asioihin tai tavaroihin tiivistyy kummallisen paljon tunteita, jopa absurdiutta hipoen, siihen nähden miten arkipäiväisistä asioista on kyse?

Itse en olisi voinut kuvitella, että pidättelen kyyneliä rikkalapion takia. (Monen muun asian takia kyllä, ja niin on käynytkin, eli rikkalapio vain liittyy pitkään jatkumoon.)

Ehkä kyynelissä oli myös muuta kaipuuta. Rikkalapio, torakka ja maanantaiaamu pienen pääsiäislomamatkan jälkeen vain tarjosivat sopivan kanavan pieneen purkaukseen.

terkuin Lotta