Henkisen digestion tärkeydestä
Tammikuun lopussa havahduimme siihen, että takana oli puoli vuotta Maputo-elämää. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni pisimmät ja myös väsyttävimmät kaikessa mielenkiintoisuudessaan. Lähdimme Afrikkaan osittain siksi, että halusimme avartaa maailmankuvaamme.
Se täällä kyllä onnistuu, ja siitä olen kiitollinen.
Vaikka aika tuntuu kuluneen hitaasti, joulun jälkeen viikot ovat yhtäkkiä vilisseet silmissä - ehkä siksi, että mennään kohti kesää ja kesälomaa. Tai täällä kohti syksyä ja talvea, kuka asian nyt mitenkin mieltää. Minä en ole vielä onnistunut siirtymään mosambikilaiseen vuodenaikarytmiin.
Hämmennän paikallisia puhumalla viime syksystä, joka heille oli tietysti kevät, ja höpisemällä tulevasta kesälomasta - nyt älyän sentään tarkentaa, että tarkoitan eurooppalaista kesää.
Kissa ottaa rennosti Afrikan lämmössä. |
(linkki: https://ayearasalion.wordpress.com/2016/01/13/all-i-want-for-christmas-is-a-culture-shock/).
Mosambikissa työskentelevä kirjoittaja oli pyrähtänyt lomalle Etelä-Afrikkaan, mutta oli omaksikin hämmästyksekseen halunnut lähinnä nukkua sen sijaan että olisi virkeänä singahdellut paikasta toiseen imien itseensä uusia vaikutteita.
Ymmärsin, miksi häntä nukutti. Jatkuva uuden omaksuminen on rankkaa. Välillä täytyy sulatella. Muistanette digestion, josta kirjoitin aikaisemmin! Minusta tuntuu,että mitä vanhempi on, sitä tärkeämpää on henkinenkin digestio.
Joskus, kun herään yöllä naapurin koiran ulvontaan tai rikkinäisen ilmastointilaitteen raksutukseen, en unenpöpperössä heti muista, missä olen. Koordinaatit löydettyäni ihmettelen pimeässä, miten minä tähän Maputon hikiseen yöhön oikein jouduin.
Välillä toivon, että aika pysähtyisi hetkeksi ja voisin vetää henkeä.
Mitä diplomaattipuolison kliseiseen elämään tulee, siinä on paljon erityispiirteitä, joita ymmärtää parhaiten ehkä vain toinen saman kokenut. Tai kuka tahansa empaattinen ja tarkkanäköinen ihminen. Heitäkin on.
Muistan kauan sitten, toisessa maassa asuessani, kun viestitin entiselle työkaverille lähteväni nyt tutun kanssa kahville. Hän kommentoi: "Sinua onnellista! Sinä se vain kahvittelet keskellä päivää, kun me raukat täällä puurretaan töissä."
Yhdellä meistä oli taannoin sosiaalista elämää! |
Vaihtoehto kahvihetkelle kun ei ole hohdokas tai arkinenkaan työpäivä. Töiden järjestäminen ei valmiiden verkostojen puuttuessa aina ole helppoa tai realistista. Vaihtoehto kahvihetkelle on jälleen yksi iltapäivä kotona ihan omassa seurassa. Omia, ei aina niin hohdokkaita ajatuksiaan kuunnellen.
Joko alkoi kahvittelu kiinnostaa?
Ei se vanhuuden eläkehuolia ratkaise, mutta jos on tuuria, voi jopa löytää hengenheimolaisen. Ja yleensä saa hyviä vinkkejä ja neuvoja, myös palkka- tai vapaaehtoistyömahdollisuuksista, jos sellainen kiinnostaa. Ketään ei kuitenkaan painosteta avautumaan aroista asioista - tarjotaan vain tilaisuuksia, joihin tarttua.
Hyvä ruoka auttaa sopeutumaan - Maputossa on minusta maailman parhaat katkaravut. |
Moni expat-puoliso tuntuu ainakin jossain määrin kaipaavan työminäänsä, minäkin. Se on osa sitä tuttua ja turvallista identiteettiä, jonka ulkomaille muuttava joutuu usein jossakin määrin rakentamaan uudestaan.
Tilanne on omalla tavallaan herkullinenkin. Ihmiseenhän lyödään helposti kaikenlaisia leimoja, ja niitä ripustaa päälleen itsekin, joskus ihan turhaan ja tukahduttavasti. Kerrankin saa ja voi karistaa kaiken sellaisen hartioiltaan: sillä, mitä olet tehnyt toisella puolella maapalloa, ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tunne ansio- tai puutelistaasi. Et voi mennä tilanteisiin kuin omana itsenäsi ja katsoa, mihin se riittää.
Sama pätee tietysti toisin päin. Et tiedä monistakaan kohtaamistasi ihmisistä mitään, ja onkin kutkuttavaa ajatella, mitä ihmisestä silloin näkee tai yrittää saada selville. Et tiedä, onko joku "toisessa elämässään" biofyysikko, kätilö, muusikko tai kielitieteilijä, eikä sinulla ole hajuakaan heidän "asemastaan" - puhun nyt siis puolisoista -, mutta aistit kyllä sen, millaista energiaa hän säteilee ympäristöönsä.
Tällaisissa kohtaamisissa kaikki on tavallaan mahdollista, ja se on vapauttavaa (toki se tekee olon myös välillä hyvin irralliseksi). Vaikka siitä ei seuraisikaan muuta kuin se kahvikupillinen, ainakaan aluksi.
Entä käytännön identiteettiongelmat? Minun on täytynyt sopeutua vaikkapa siihen, että pihapiirissäni häärii koko ajan muita ihmisiä. Tarkoitan tällä vartijaa, autokuskia/puutarhuria, uima-altaan hoitajaa ja siivoojaa (joka minun toiveestani ei tule joka päivä); lisäksi käy epälukuinen määrä erilaisia korjaajia jne. Heillä kaikilla on usein minulle asiaa. Ja edustan heille sellaista identiteettiä, jota joudun välillä itse kovasti haeskelemaan.
Siivooja jätti näin ihanan lapun! |
Ylipäänsä jo se, että ripustan pyykkini itse, voi herättää vartijassa kysymyksiä mielenterveydestäni. Minulle taas pyykki on yksi tapa pitää pää kasassa, osa normaalia identiteettiä.
Haluaisin sanoa, ettei vartijan todellakaan tarvitse nousta. On jo kyllin hankalaa, että pesukoneen ainoa paikka on talon ulkopuolella vartijoiden oleskelutilassa (siis palvelusväen puolella). Pitää aina tarkistaa, ettei vartija vain ole vessassa juuri sillä hetkellä kun yritän hiipiä huomaamattomasti pesukoneen luo.
(Siivooja: "Mitä, onko teillä yleensä ollut pesukone sisällä?" Missä muuallakaan?)
Haluaisin vain kulkea ovesta sisään ja ulos ilman että joku ottaa siihen joka kerta fyysisesti kantaa.
Mutta en osaa sanoa sitä portugaliksi sillä lailla rennosti, joten asiasta tulisi turhan iso numero. Vartija voisi luulla, että hän ei suorastaan saa nousta seisomaan, vaan määrään hänet istumaan. Helpompaa on antaa olla.
Toisaalta saatan itsekin ponnahtaa sohvalta ylös, jos näen uima-altaan hoitajan tassuttelevan lasioven toisella puolella. Tajuan kyllä, miten hölmöä se on. Kaiken järjen mukaan hänelle ei lainkaan kuulu se, mitä teen kotonani. Jostain syystä minulle tulee kuitenkin epämääräisesti kiusallinen olo, jos en näytä tekevän mitään tähdellistä ja tärkeää. Tai edes tärkeän näköistä.
Toinen uusi asia on rahaan liittyvien pyyntöjen määrä. En tarkoita vain kerjäläisiä kadulla, vaikka heitäkin on paljon, ja annan heille usein kolikoita tai setelin. Pyyntöjä satelee portin sisäpuolellakin. Esimerkiksi juuri uima-altaan hoitaja, sinänsä mukava nuori mies, saattaa pyytää rahaa lääkkeisiin tai muihin laveasti kuvailemiinsa maksuihin (en aina ymmärrä selityksistä kuin osan), ja välillä turhauttaa tulla nähdyksi vain seteliautomaattina. Puuttuu vain, että suussani killuisi kielen sijaan tuhannen meticalin seteli.
Olisi mukavaa voida joskus sanoa päivää ilman että keskustelu johtaa siihen, miten paljon minun pitäisi tällä kertaa kaivaa kuvettani.
En tosin ikinä kaiva ainakaan heti, vaan sanon palaavani asiaan. Ihan siksikin, että ei ole viisasta antaa sellaista kuvaa, että säilyttää kotona paljon käteistä rahaa.
Myös vartija pyysi aluksi toiveikkaana rahaa lääkäriin, mutta lopetti, kun emme reagoineet (kyselin konkareilta, miten suhtautua). Ympärilllä on suunnattomasti köyhyyttä ja puutetta, mutta emme vain voi auttaa ihan kaikkia ihan koko ajan. Autamme jo maksamalla eriasteisia kuukausipalkkoja ja erilaisia lisiä, kuten lasten koulumaksuja ja niitä lääkkeitäkin välillä.
Korostan, että ihmiset täällä ovat tahdikkaita, vaatimattomia ja loputtoman ystävällisiä - puhun siis vain omista reaktioistani ja uusien tilanteiden herättämistä tunteista.
Autokuski ei ole kertaakaan vaatinut ekstraa, mutta ehkäpä juuri siksi tarjouduimme itse maksamaan hänen englannin opintonsa, jotka auttavat elämässä eteenpäin.
Myös kuskin kanssa joudun ajoittain pohtimaan rooliani. Kuski käyttää paljon energiaa kurvatakseen aina juuri sellaiseen kohtaan, mistä minulla on mahdollisimman lyhyt kävelymatka, ja taas minun tekisi mieli huudahtaa sillä lailla rennosti, että anna olla - voin varsin hyvin kävellä tästä! Itse asiassa haluankin kävellä! - mutta sanat juuttuvat kurkkuuni.
Kuski hämmentyisi: tekeekö hän mielestäni työnsä huonosti? Miksi ihmeessä haluaisin kävellä?!? Ja mihin hänen sitten oikein pitäisi pysähtyä? Kahden, kymmenen vai kahdentoista metrin päähän?
Helpompaa on antaa asian olla, vaikka "kuninkaallinen kohtelu" tuntuu välillä nolostuttavalta. Tekisi myös mieli sanoa kuskille, ettei hänen todellakaan tarvitse juosta, kun näkee minun palaavan jostain. Mutta tietysti hän juoksee, ja taas minua nolottaa.
Riikinkukko tepastelee liikenteen seassa. |
Joskus on ihan hyvä, että kuski vahtii ripeänä askeliani. Kun viimeksi tulin O Vosso Supermercadosta kantaja vanavedessäni (sekin vielä: aluksi aiheutin kummastusta yrittämällä riistää kassini pakkaajien käsistä), suunnistin väärää autoa kohti. Minkäs teet, ruuhka oli melkoinen ja monet autot kaukaa katsoen aivan samannäköisiä. Kuski juoksi huitoen ja huudellen eri suunnasta. Meitä kaikkia nauratti.
Terkuin Lotta