tiistai 23. helmikuuta 2016

Puolen vuoden tilinpäätös

Henkisen digestion tärkeydestä


Tammikuun lopussa havahduimme siihen, että takana oli puoli vuotta Maputo-elämää. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni pisimmät ja myös väsyttävimmät kaikessa mielenkiintoisuudessaan. Lähdimme Afrikkaan osittain siksi, että halusimme avartaa maailmankuvaamme.

Se täällä kyllä onnistuu, ja siitä olen kiitollinen.

Vaikka aika tuntuu kuluneen hitaasti, joulun jälkeen viikot ovat yhtäkkiä vilisseet silmissä - ehkä siksi, että mennään kohti kesää ja kesälomaa. Tai täällä kohti syksyä ja talvea, kuka asian nyt mitenkin mieltää. Minä en ole vielä onnistunut siirtymään mosambikilaiseen vuodenaikarytmiin.

Hämmennän paikallisia puhumalla viime syksystä, joka heille oli tietysti kevät, ja höpisemällä tulevasta kesälomasta - nyt älyän sentään tarkentaa, että tarkoitan eurooppalaista kesää.

Kissa ottaa rennosti Afrikan lämmössä.
 Luin taannoin blogikirjoitusta, jossa pohdittiin kulttuurishokin aiheuttamaa väsymystä
(linkki: https://ayearasalion.wordpress.com/2016/01/13/all-i-want-for-christmas-is-a-culture-shock/).
Mosambikissa työskentelevä kirjoittaja oli pyrähtänyt lomalle Etelä-Afrikkaan, mutta oli omaksikin hämmästyksekseen halunnut lähinnä nukkua sen sijaan että olisi virkeänä singahdellut paikasta toiseen imien itseensä uusia vaikutteita.

Ymmärsin, miksi häntä nukutti. Jatkuva uuden omaksuminen on rankkaa. Välillä täytyy sulatella. Muistanette digestion, josta kirjoitin aikaisemmin! Minusta tuntuu,että mitä vanhempi on, sitä tärkeämpää on henkinenkin digestio.

Joskus, kun herään yöllä naapurin koiran ulvontaan tai rikkinäisen ilmastointilaitteen raksutukseen, en unenpöpperössä heti muista, missä olen. Koordinaatit löydettyäni ihmettelen pimeässä, miten minä tähän Maputon hikiseen yöhön oikein jouduin.

Välillä toivon, että aika pysähtyisi hetkeksi ja voisin vetää henkeä.

Mitä diplomaattipuolison kliseiseen elämään tulee, siinä on paljon erityispiirteitä, joita ymmärtää parhaiten ehkä vain toinen saman kokenut. Tai kuka tahansa empaattinen ja tarkkanäköinen ihminen. Heitäkin on.

Muistan kauan sitten, toisessa maassa asuessani, kun viestitin entiselle työkaverille lähteväni nyt tutun kanssa kahville. Hän kommentoi: "Sinua onnellista! Sinä se vain kahvittelet keskellä päivää, kun me raukat täällä puurretaan töissä."

Yhdellä meistä oli taannoin sosiaalista elämää!
Puraisin huultani ja ajattelin, että kiireen rasittaman ihmisen näkökulmasta asia oli varmasti juuri noin. Totuus ei ole ihan niin yksinkertainen.

Vaihtoehto kahvihetkelle kun ei ole hohdokas tai arkinenkaan työpäivä. Töiden järjestäminen ei valmiiden verkostojen puuttuessa aina ole helppoa tai realistista. Vaihtoehto kahvihetkelle on jälleen yksi iltapäivä kotona ihan omassa seurassa. Omia, ei aina niin hohdokkaita ajatuksiaan kuunnellen.

Joko alkoi kahvittelu kiinnostaa?

Ei se vanhuuden eläkehuolia ratkaise, mutta jos on tuuria, voi jopa löytää hengenheimolaisen. Ja yleensä saa hyviä vinkkejä ja neuvoja, myös palkka- tai vapaaehtoistyömahdollisuuksista, jos sellainen kiinnostaa. Ketään ei kuitenkaan painosteta avautumaan aroista asioista - tarjotaan vain tilaisuuksia, joihin tarttua.

Hyvä ruoka auttaa sopeutumaan - Maputossa on minusta maailman parhaat katkaravut.

Moni expat-puoliso tuntuu ainakin jossain määrin kaipaavan työminäänsä, minäkin. Se on osa sitä tuttua ja turvallista identiteettiä, jonka ulkomaille muuttava joutuu usein jossakin määrin rakentamaan uudestaan.

Tilanne on omalla tavallaan herkullinenkin. Ihmiseenhän lyödään helposti kaikenlaisia leimoja, ja niitä ripustaa päälleen itsekin, joskus ihan turhaan ja tukahduttavasti. Kerrankin saa ja voi karistaa kaiken sellaisen hartioiltaan: sillä, mitä olet tehnyt toisella puolella maapalloa, ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tunne ansio- tai puutelistaasi. Et voi mennä tilanteisiin kuin omana itsenäsi ja katsoa, mihin se riittää.

Sama pätee tietysti toisin päin. Et tiedä monistakaan kohtaamistasi ihmisistä mitään, ja onkin kutkuttavaa ajatella, mitä ihmisestä silloin näkee tai yrittää saada selville. Et tiedä, onko joku "toisessa elämässään" biofyysikko, kätilö, muusikko tai kielitieteilijä, eikä sinulla ole hajuakaan heidän "asemastaan" - puhun nyt siis puolisoista -, mutta aistit kyllä sen, millaista energiaa hän säteilee ympäristöönsä.

Tällaisissa kohtaamisissa kaikki on tavallaan mahdollista, ja se on vapauttavaa (toki se tekee olon myös välillä hyvin irralliseksi). Vaikka siitä ei seuraisikaan muuta kuin se kahvikupillinen, ainakaan aluksi.

Entä käytännön identiteettiongelmat? Minun on täytynyt sopeutua vaikkapa siihen, että pihapiirissäni häärii koko ajan muita ihmisiä. Tarkoitan tällä vartijaa, autokuskia/puutarhuria, uima-altaan hoitajaa ja siivoojaa (joka minun toiveestani ei tule joka päivä); lisäksi käy epälukuinen määrä erilaisia korjaajia jne. Heillä kaikilla on usein minulle asiaa. Ja edustan heille sellaista identiteettiä, jota joudun välillä itse kovasti haeskelemaan.

Siivooja jätti näin ihanan lapun!
Vartijaparka esimerkiksi ponnahtaa tuoliltaan seisomaan aina, kun tulen ovesta ulos, vaikka tulisinkin vain ripustamaan pyykkiä.

Ylipäänsä jo se, että ripustan pyykkini itse, voi herättää vartijassa kysymyksiä mielenterveydestäni. Minulle taas pyykki on yksi tapa pitää pää kasassa, osa normaalia identiteettiä.

Haluaisin sanoa, ettei vartijan todellakaan tarvitse nousta. On jo kyllin hankalaa, että pesukoneen ainoa paikka on talon ulkopuolella vartijoiden oleskelutilassa (siis palvelusväen puolella). Pitää aina tarkistaa, ettei vartija vain ole vessassa juuri sillä hetkellä kun yritän hiipiä huomaamattomasti pesukoneen luo.

(Siivooja: "Mitä, onko teillä yleensä ollut pesukone sisällä?" Missä muuallakaan?)

Haluaisin vain kulkea ovesta sisään ja ulos ilman että joku ottaa siihen joka kerta fyysisesti kantaa.

Mutta en osaa sanoa sitä portugaliksi sillä lailla rennosti, joten asiasta tulisi turhan iso numero. Vartija voisi luulla, että hän ei suorastaan saa nousta seisomaan, vaan määrään hänet istumaan. Helpompaa on antaa olla.

Toisaalta saatan itsekin ponnahtaa sohvalta ylös, jos näen uima-altaan hoitajan tassuttelevan lasioven toisella puolella. Tajuan kyllä, miten hölmöä se on. Kaiken järjen mukaan hänelle ei lainkaan kuulu se, mitä teen kotonani. Jostain syystä minulle tulee kuitenkin epämääräisesti kiusallinen olo, jos en näytä tekevän mitään tähdellistä ja tärkeää. Tai edes tärkeän näköistä.

Toinen uusi asia on rahaan liittyvien pyyntöjen määrä. En tarkoita vain kerjäläisiä kadulla, vaikka heitäkin on paljon, ja annan heille usein kolikoita tai setelin. Pyyntöjä satelee portin sisäpuolellakin. Esimerkiksi juuri uima-altaan hoitaja, sinänsä mukava nuori mies, saattaa pyytää rahaa lääkkeisiin tai muihin laveasti kuvailemiinsa maksuihin (en aina ymmärrä selityksistä kuin osan), ja välillä turhauttaa tulla nähdyksi vain seteliautomaattina. Puuttuu vain, että suussani killuisi kielen sijaan tuhannen meticalin seteli.

Olisi mukavaa voida joskus sanoa päivää ilman että keskustelu johtaa siihen, miten paljon minun pitäisi tällä kertaa kaivaa kuvettani.

En tosin ikinä kaiva ainakaan heti, vaan sanon palaavani asiaan. Ihan siksikin, että ei ole viisasta antaa sellaista kuvaa, että säilyttää kotona paljon käteistä rahaa. 

Myös vartija pyysi aluksi toiveikkaana rahaa lääkäriin, mutta lopetti, kun emme reagoineet (kyselin konkareilta, miten suhtautua). Ympärilllä on suunnattomasti köyhyyttä ja puutetta, mutta emme vain voi auttaa ihan kaikkia ihan koko ajan. Autamme jo maksamalla eriasteisia kuukausipalkkoja ja erilaisia lisiä, kuten lasten koulumaksuja ja niitä lääkkeitäkin välillä.

Korostan, että ihmiset täällä ovat tahdikkaita, vaatimattomia ja loputtoman ystävällisiä - puhun siis vain omista reaktioistani ja uusien tilanteiden herättämistä tunteista.

Autokuski ei ole kertaakaan vaatinut ekstraa, mutta ehkäpä juuri siksi tarjouduimme itse maksamaan hänen englannin opintonsa, jotka auttavat elämässä eteenpäin.

Myös kuskin kanssa joudun ajoittain pohtimaan rooliani. Kuski käyttää paljon energiaa kurvatakseen aina juuri sellaiseen kohtaan, mistä minulla on mahdollisimman lyhyt kävelymatka, ja taas minun tekisi mieli huudahtaa sillä lailla rennosti, että anna olla - voin varsin hyvin kävellä tästä! Itse asiassa haluankin kävellä! - mutta sanat juuttuvat kurkkuuni.

Kuski hämmentyisi: tekeekö hän mielestäni työnsä huonosti? Miksi ihmeessä haluaisin kävellä?!? Ja mihin hänen sitten oikein pitäisi pysähtyä? Kahden, kymmenen vai kahdentoista metrin päähän?

Helpompaa on antaa asian olla, vaikka "kuninkaallinen kohtelu" tuntuu välillä nolostuttavalta. Tekisi myös mieli sanoa kuskille, ettei hänen todellakaan tarvitse juosta, kun näkee minun palaavan jostain. Mutta tietysti hän juoksee, ja taas minua nolottaa.

Riikinkukko tepastelee liikenteen seassa.
Oloani helpottaa hiukan se, ettei tämä kaikki monien muiden mielestä ole lainkaan ihmeellistä. Suomalaisittain tietysti jo se, että on kuski, voi tuntua liioittelulta. Täällä se on, kuten eräs saksalaisnainen totesi, "the other option". Ja joku saa työpaikan ja on läheisineen ainakin jonkin aikaa turvassa pahimmalta puutteelta.

Joskus on ihan hyvä, että kuski vahtii ripeänä askeliani. Kun viimeksi tulin O Vosso Supermercadosta kantaja vanavedessäni (sekin vielä: aluksi aiheutin kummastusta yrittämällä riistää kassini pakkaajien käsistä), suunnistin väärää autoa kohti. Minkäs teet, ruuhka oli melkoinen ja monet autot kaukaa katsoen aivan samannäköisiä. Kuski juoksi huitoen ja huudellen eri suunnasta. Meitä kaikkia nauratti.

Terkuin Lotta



keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Siivoojan eväät

 

Luonnonkosmetiikkaa torilta!


Meillä käy mukava siivooja, Ana. Kun hän viimeksi tuli, hätkähdin nähdessäni hänen eväsrasiansa tiskipöydällä. Siinä oli mystisiä papuja (tai niin luulin), joita olin ihmetellyt Mercado Janete -torilla kotimme lähellä tammikuun alussa ja joista olin aikonut ottaa tarkemmin selvää.

Mercado Janeten suloiselta myyjältä ostimme muun muassa omenoita

Avenida Vladimir Leninillä sijaitsevassa Mercado Janetessa on rauhallinen tunnelma, lempeä valo ja runsas valikoima eivätkä myyjät ole päällekäyviä. Miksi olisivatkaan, kun kaikki paikallaolijat näyttävät ostavan vain tarpeeseen. Vaikka teen ruoka- ja muut ostokset enimmäkseen Shoprite-, Vosso-, Game- ja Woolworth-marketeista siksi, että ostettavaa on valtavasti ja usean eri reissun tekeminen on rasittavaa (yhdestä kaupasta ei saa kaikkea), tällä torilla on välillä hauska asioida.

Ostan usein myös kadunvarsien hedelmä- ja vihannesmyyjiltä. He ovat kärryineen olennainen osa Maputoa. Kielikouluni lähellä päivystää usein omenia myyvä nuori äiti vauva selässään. Saatan ostaa hänen pesuvadistaan kerralla paljonkin omenia, koska en usko, että vauvan kanssa kuumalla kadulla kykkiminen lopulta on kovin mukavaa. Jos voin auttaa häntä pääsemään kotiin (tai toiseen työhönsä) vähän aikaisemmin, teen sen mielelläni.

Vähän aikaa sitten ananasmyyjä lykki kärryjään kotiporttini ohi juuri kun olin tulossa kotiin. Ostin häneltä saman tien kaksi ananasta. Meidän alueellamme esimerkiksi ananakset maksavat helposti kaksi kertaa enemmän kuin toisenlaisen kaupunginosan markkinoilla, mutta tämä kahden hinnan systeemi on minusta ihan ok.

Kun mittailin tammikuussa tyttäreni kanssa Janeten kapeita käytäviä (siellä myydään muun muassa irtohiuksia!), jäimme kummastelemaan punavalkoisia, mustasilmäisiä papuja eräällä tiskillä. Kysyin niiden nimeä, mutta unohdin sanan saman tien, enkä oikein saanut tolkkua, miten niitä piti syödä. Jätin ne ostamatta.

Mosambikin toreilla on paljon eksoottisia kasviksia ja lääkekasvipusseja, joista kokematon ei heti hahmota, mitä ne ovat ja miten niitä nautitaan. Myös niiden nimet tuppaavat unohtumaan, ellei niitä kirjoita heti muistiin.

Ovatko nämä teille tuttuja?



Mutta ne pavut! Yhtäkkiä tiskipöydälläni oli muovirasiallinen niitä tammikuisia papuja. Kysyin heti Analta, mitä ne ovat. Mafura, kuului vastaus. Ei papu, vaan siemen (tai mahdollisesti myös hedelmä; en ole ihan varma kumpi!). Ana siveli hiuksiaan ja käsivarsiaan: niistä saa öljyä, joka tekee hyvää iholle. Mutta onko niitä nyt tarkoitus syödä, halusin selventää.

Kyllä vain, sanoi Ana, ne ovat terveellisiä, parantavat vaivoja ja auttavat nukkumaan paremmin. Monille afrikkalaisille ruoka on hyvin funktionaalista. Olen huomannut, että he puhuvat paljon siitä, millä tavalla mikäkin ruoka tekee hyvää. Edellinen siivoojani pilkkoi papaijaa kulhoon ja tähdensi, että se on ruuansulatukselle tärkeää.

Siivooja auttaa ottamaan paikallisesta ruuasta selvää. Kerran Ana auttoi minua halkaisemaan torilta hankkimani vihreän, todella kovakuorisen hedelmän lyömällä sen näppärästi talon ulkoseinään. Kuori, jonka kanssa olin turhaan taistellut veitsi aseenani, halkesi yhdellä iskulla. En enää muista hedelmän nimeä, mutta muistan, että silläkin taisi olla maagisia parantavia ominaisuuksia. Tällainen tietämys on tietysti tärkeää maassa, jossa lääkkeet ovat kalliita eikä niitä aina ole saatavilla, ainakaan köyhällä maaseudulla.

Ennen syömistä mafuroita pitää liottaa vedessä. Ana jättikin minulle osan lounastaan vesitilkkaan kulhossa. Täytyy myöntää, että ne eivät maistuneet juuri miltään.

Mutta mafuran ansiot ovat muussa kuin maussa. Mafurapuu kasvaa eteläisessä Afrikassa, ja paikalliset ovat jo pitkään ymmärtäneet puristaa sen siemenistä arvokasta, välttämättömiä rasvahappoja sisältävää öljyä, jolla voi hoitaa kuivaa ihoa ja hiuksia. Se sopii voiteisiin, saippuoihin, huulirasvoihin, hiustenhoitoaineisiin... Puu kukkii loppuvuodesta ja tuottaa siemeniä joulu- ja maaliskuun välisenä aikana. Silloin niitä saa torilta.

Parempina aikoina Mosambik tuotti mafuraöljyä muun muassa kosmetiikan raaka-aineeksi, mutta 1960-luvulta 1990-luvulle riehuneet sodat tekivät siitäkin bisneksestä lopun.

Huomasin, että aiemmin ostamassani mosambikilaisessa voiteessa on myös mafuraöljyä. Olin säästänyt voiteen käyttöohjeen, ja siinä todetaan, että Miombon metsämailla kasvatetusta mafura- ja marulaöljystä tehdyn kosmetiikan ostaminen auttaa Mosambikia kehittymään. Toinenkin purkki kelpaisi, mutta ikävä kyllä en ole nähnyt tuotteita enää missään.

Mafurasiemeniä maistan silti varmaan toistekin, sillä Ana lupasi tuoda niitä minulle. 20 meticalia kuulemma riittää kipolliseen, jos hän ostaa ne - Anan mukaan myyjät voisivat helposti pyytää minulta satasenkin ostopaikoissa lähempänä kotiani. Annoin Analle kaksikymppisen, ja pureskelen siemeniä jälleen ensi viikolla. Ehkä ne hoitavat ihoa sisäisestikin!


terkuin Lotta